Perustuen toiveeseen X-viestipalvelussa, julkaisen lyhyen blogisarjan Amerikan fiiliksiä. Sisältö perustuu pääosin muistiinpanoihini matkasta Virginiaan ja lähialueille loppuvuodesta 2022, mutta osa on myös uudempaa. Tavoite on avata arkisia mielenmaisemia.
Tämän osan teema on aseet.
Kaupustelu, kerjääminen ja pyssyttely kielletty
Kun astun myymälän ovesta sisään, ovella tervehtii ensin kyltti. Löydät siitä aukioloajat, kiellon tuoda lemmikkejä sisälle, tupakointikiellon, sekä kohteliaan tekstin jossa pyydetään pitämään aseet piilossa kaupassa käynnin aikana. Voit olla melko varma että merkittävällä osalla ihmisistä löytyy pyssy joko taskusta tai vähintään auton hansikaslokerosta. Kavereiden kesken asiasta jutellessa kaveri nappaa pienen pistoolin taskustaan samalla vakavuudella kun suomalainen nappaisi käteensä nenäliinan. Se on aivan sama puhutaanko nuoresta miehestä vai eläkkeellä olevasta isoäidistä, ase napataan mukaan siinä missä housut jalkaan.
Vastoin yleistä mielikuvaa, pääosa paikallisista asetta kantavista on äärimmäisen vastuullista väkeä. He harjoittelevat aseenkäyttöä säännöllisesti, käyvät koulutuksissa ja pitävät pyssyn tehokkaasti piilossa. Se on kuin henkivakuutus, jota ei toivottavasti tarvitse koskaan käyttää. Voin ymmärtää heidän näkökulmaa, sillä poliiseja on harvassa, he ovat ylityöllistettyjä ja koko laitos toimii melko tehottomasti. Osa haastetta ovat eri poliisin hallintotasojen väliset haasteet. Paikalliseen, kunnan tai maakunnan poliisiin yleensä luotetaan, heidät tunnetaan ja he osallistuvat yhteisön toimintaan. Osavaltion poliisia sen sijaan pelätään, heillä on maine gestapohenkisinä pilkunviilaajina joiden valta perustuu luottamuksen sijaan pelkoon. Liittovaltion poliisi FBI on toki vielä oma tarinansa, mutta heidän osuus arjessa on pieni. FBI:stä puhutaan lähinnä siksi koska sen maine on ottanut melko paljon osumaa medioissa erinäisten poliittisten puliveivausten myötä.
Lähes jokainen pystyy referoimaan useitakin tarinoita, joissa turhaan odotettiin poliisia pitkät ajat. Vastaavia tarinoita on mediassakin paljon, mutta on hyvin vaikea tehdä niille faktantarkistusta. Vastaavasti on yhtä suuri määrä tarinoita, joissa ase on pysäyttänyt ryöstäjän tai raiskaajan. Erinäisistä väkivallan kokemuksista mainitsinkin jo aiemmassa osassa. Ehkä kuitenkin koskettavin tarinan muoto kuului useammaltakin naispuoliselta seniorilta. He eivät pidä aseista, eivät halua aseita, mutta ovat joutuneet asiaan kouluttautumaan ja aseen ostamaan. He eivät todellaan ilahdu asemasta mihin kokevat joutuneensa, mutta toisaalta uhka vanhuksiin kohdistuvasta väkivallasta painaa vaakakupissa vankemmin. Tässä kohtaa on hyvä taustoittaa, että jenkeissä kotona asutaan paljon vanhemmaksi ja sairaammaksi kuin Suomessa.
Keräilijöitä ja kepulikonsteja
Sitten hieman keräilyvietistä. Suomalainen mies voi saada ihmetystä sillä, että ladosta löytyy seitsemän kirvestä ja tusina puukkoa. Keräilyharrastuksensa kullakin ja jenkkilässä yhä useammalla keräilyn kohteena ovat aseet. Kyse ei ole millään muotoa tarpeesta vaan keräilyvietistä. Aseita pidetään kauniina, funktionaalisina, kiinnostavina esineinä joita esitellään vieraille siinä missä pikkuautoja, postimerkkejä tai Aalto-maljakoita. Suunnaton määrä opittua asetriviaa puolestaan voisi heijastua joidenkin suomalaisten himoon hankkia knoppitietoja urheiluyrityksistä tai niiden työntekijöistä. En aivan ymmärrä tarvetta pitää kaikkia aseita ladattuna, luulisi sen farkkutaskusta löytyvän pistoolin riittävän akuuttiin itsepuolustukseen. Yhtä kaikki, minulle ei ole koskaan tullut turvaton olo aseharrastajan luona vieraillessa, vaikka itse vihaan aseita.
Tietenkin Yhdysvallat tarvitsee jonkin asteen asereformia. Aseväkivalta on täysin mieletöntä, mutta en ole vakuuttunut että ongelman ydin on aseharrastajissa. Itse koen aseväkivallan olevan enemmänkin oire yhteiskunnan huonosta tilasta laajemmin. Osattomuus, toivottomuus, terveysongelmat ja velkavankeus ovat omiaan ajamaan ihmisiä väkivaltaisiin tekoihin. Tässä voisi katsoa vaikka Ruotsiin, joka kärsii massiivisesta aseväkivallan kiihtymisestä, vaikka aselait ovat mielettömän tiukkoja. Aselait kaipaavat toki jenkkilässä tiukennusta esim. terveystarkastusten osalta, mutta on turha kuvitella niiden olevan taikatemppu.
Totta puhuen, kun on tarpeeksi kauan seurannut maan uutisia, alan huomaamaan aselakien olevan lähinnä keino poliittiseen markkinointiin. Jos lupaat tiukennuksia, saat tietystä suuntaa hurraahuutoja ja jos vapautuksia, saat niitä toisaalta. Näillä puheilla ja pienillä rajoituksilla on paljon poliittista symboliarvoa. Tietenkin rajoitukset esimerkiksi sarjatuliaseiden saatavuudessa auttaisivat aseongelman kanssa tuntuvasti, mutta yhteiskuntaa sillä ei korjata. Jos eletään maassa missä henkilö saatetaan ampua kuoliaaksi taskurahojen takia, on turha kuvitella maailman paranevan parilla aselain hiomisella.
