Kuuntelin juuri viime viikon jakson Roman Schatzin Maamme-kirjasta. Tällä kertaa puhuttiin Tampere-ilmiöstä yhdessä kaupunkimme moniottelija Perttu Pesän sekä kirjailija Linda Huhtisen kanssa. Toimittaja oli jälleen tehnyt läksynsä ja ohjelma paljasti uutta jopa paljasjalkaiselle.
Puutos ja pakko
Tampereen kehitys on ollut vähintään tyydyttävää viime vuosikymmeninä. Syitä tähän on monia. Yksi on pakko – kun savupiiput alkoivat kaatumaan, oli pakko etsiä uutta. Se toi kaupunkiin tiedettä ja osaamista. Kun oli pulaa tulevaisuuden suunnasta, se rakennettiin. Leijonaosaa historiallisista päätöksistä koristaa halu ja valmius tehdä jotain täysin uutta. Tämä johti keskustelijat käymään läpi kaksi todella merkittävää asiaa, mitä Tampereelta puuttui: vanha raha ja ruotsin kieli. Kummallakaan ei ole ollut minkään asteen merkittävää asemaa kylässämme 1900-luvun jälkipuolella.
Tässä kohtaa täytyy nostaa hattua työväenliikkeen historialle. Tampere on historiallisesti näyttänyt niin mitättömän pahaiselta duunarikylältä, että yksikään hienopieru ei ole halunnut toriamme läsnäolollaan rikastaa. Vastaavasti työväenliike on rakentanut ja ylläpitänyt ihmisille sopivia palveluita halki kulttuurikentän. Tänne on jäänyt muodostumatta sellaisia pitkäaikaisia dynastioita, jotka pitävät de facto veto-oikeutta muutosten ja kehityksen tiellä. Helsinki on malliesimerkki kyvyttömyydestä kehittyä: kriittisen tärkeitä kehityshankkeita lykätään ja lykätään, hallinnoidaan huonosti, tehottomia käytäntöjä ylläpidetään. Suomenruotsalainen eliitti (eliitti; ei koko kansanryhmä) on painanut jarrua joka kerta kun Helsingissä on ehdotettu pöhköjä asioita kuten nopeusrajoitukset, julkinen liikenne tai opetuksen kehitys.
Käymme yhdessä ain
Miten eri tavoin Tampereen parempi malli sitten näkyy? Otetaan esimerkiksi opiskelu. Tampereen korkea-asteisiin opintoihin pääsee kiinni pisteillä ja/tai pääsykokeilla, selvällä hakuprosessilla jossa katsotaan hakijan kykyjä. Helsingissä ja Turussa hurja osa paikoista on lukittu kielikiintiöihin. Tämä heikentää rajusti tieteen tasoa ja luo rajua kitkaa osaajien välille. Sama pätee laajalti Tampereen ruohonjuuritasolla. Uimarannat, julkiset saunat, päiväkodit, museot, ravintolat ja vaikka mitä – etnistä profilointia on tehty lähinnä suosikkiurheilujoukkueiden välille. Tampereen palvelut ovat yhtenäisiä ja siitä on syytä olla todella ylpeä.
Toki Tampereella suomenruotsalaisia on, mutta he elävät täällä kuin ketkä tahansa rotvalliin kompastujat: ihmisinä, tasavertaisina ja kaiken kokemukseni mukaan ihan mukavina kavereina. He muistuttavat siitä, että eliitin niin rakastama kielisota ja etninen profilointi on paitsi vahingollista, myös täysin tarpeetonta. Leena vai Lena, Pertti vai Per, parhaiten pärjäämme kavereina. Synnymme, käymme koulua, lyömme vetoa väärän joukkueen puolesta, kiroilemme paluumatkalla nyssen kyydillä ja mutustamme murheeseen mustaamakkaraa.
Koko tarinasta voi ottaa tämän opetuksen: vanha puutalo on kaunis ja tuo toivoa, vanha raha puolestaan vie sitä.
Täytyypä kuunnella mielenkiintoisen oloinen jakso. 🙂
Mutta noin lähtökohtaisesti arvostan itse vanhaa eliittiä enemmän kuin uutta eliittiä, jolta olen kokenut puuttuvan usein käytöstavat, moraalin sekä kauniit arvot.
Tampereen uuden eliitin/uusnousukkaiden joukkoon lukeutuu esimerkiksi yrittäjiä/ravintoloitsijoita, jotka kasvattavat lapsensa niin sivistymättömään opportunismiin, että lapsensa ovat rikollisia esimerkiksi.
Ethän sinä tästä väärässä ole – toisaalta, eipä niistä rikollisista pulaa ollut aiemminkaan. Rikoksen muodot vain vaihtuvat.
Aikanaan lapset kasvatettiin huonosti kun ei ollut resursseja ja hyvinvointivaltiota. Nyt ne kasvatetaan huonosti kun ei millää ny ehtis kasvattaa kun pitää isien/äitien tiktok-ryhmässä pyöriä…
Koko Tampereen teollisuusimperiumi ( Pohjoismaiden suurin) on synnytetty pitkälti ruotsinkielisten, saksalaisten ja venäläisperäisen edeltäjien voimin. Ja se näkyy edelleen vahvana punatiiliteollisuusrakennuksissa ja esim. Palomäentien herrasväen kiinteistöinä, Winterin mutkissa, Santalahdessa, Pyynikillä, Lielahdessa, Hatanpäällä, Härmälässä jne..
He eivät paljoa metelöi olemassa olostaan, mitä nyt päiväkotilaiset alueella.
Sopii olla ylpeitä tästä osasta historiaa.
Kuuntelin ja samastuin kirjailija Linda Huhtisen kokemuksiin nostalgiasta sekä kaupungin uudistamisesta/ tuhoamisesta juontuvasta vanhan kaipuusta… Jotenkin itsellenikin ne ikimuistoisimmat hetket ja kodikkaimmat tunnelmat Tampereesta liittyvät lentokoneesta nähtyihin valaistuihin tehtaanpiippuihin kun jostakin ulkomailta tuli lomalle pikkuiseen kotikaupunkiinsa, jossa odottivat sukulaiset.
Sittemmin kun perhe hajaantunut, sukulaiset siirtyneet ajasta ikuisuuteen ja kaupunki uudistunut, niin en sillä lailla enää pysty tunnelmoimaan täällä — tai ehkä se vaatisi poissaoloa välillä, kuten Linda Huhtinenkin kuvaili omista kokemuksistaan…
Sammonkadulla on toistaiseksi säilynyt kiva tunnelma uudistuksista huolimatta, ja ratikka sopii mielestäni siihen osaan kaupunkikuvaa puiden reunustamine maisemointeineen 50-luvun talojen reunustamalla osuudella Sampolasta muutama heitto ennen uudisrakennettua Kalevan päätyä ostos-hybriksineen, joka on hyvin epäkodikas.
Käyttivät aikanaan ns halpatyövoimaa jota siihen aikaan tuli Suomen maaseudulta ja Ruotsin kunkku antoi Tampereelle kaupunkioikeudet.
Josko nyt uuden ajan alussa perustettaisiin Suomi-Ruotsi valtio ja meidä lippumme viralliseksi lisättynä kolmella kruunulla?
Heikki, kaikki tuo mitä kerroit tapahtui ennen 1900-luvun jälkipuoliskoa. Siitä ajasta oli puhe. Tottakai vanhan valloittajan jälki näkyy tätä vanhemmassa historiassa, onhan se selvä. Näkyyhän se joka puolella Suomea missä vaan oli luonnonvaroja ryöstettävissä. En kuitenkaan haluaisi vanhoja kaunoja ruokkia.