Siirtolaisten pelastustoimet – toisaalta ja toisaalta

Päivän Ylen uutispodcast käsitteli toimittajan matkaa aktivistiryhmän mukana Välimerellä. Tehtävä: auttaa merihätään joutuneita siirtolaisia Italiaan. Totean heti alkuun että on sataprosenttisen mahdotonta sokeasti sen paremmin vihata kuin rakastaakaan tätä toimintaa.

Inhimillisyys on kaunista…

Se, että ihminen vapaaehtoisesti lähtee kauas merimatkalle auttamaan toista ihmistä, on kaunista. Ei tuosta ole kahta sanaa. Aktivistien on helppo perustella toimintansa inhimillisyyttä ja jos asiaa katsoo yksinkertaisesti tältä kantilta, se on selvä. Yksilö joka osallistuu tällä tavoin auttamiseen on hyvä ihminen, piste.

…mutta nettotulos on rumaa.

Ongelma on, että organisaatiotasolla tässä samalla ylläpidetään äärimmäisen rumaa, groteskia, jokaisella humaanilla mittarilla vastenmielistä järjestelmää. Ihmissalakuljettajat ovat ihmiskunnan pohjasakan roskien alinta kerrosta. On käyty paljon väittelyä siitä, kun ainakin ajoittain joillain ihmissalakuljettajilla ja joillain pelastusjärjestöillä on ollut keskinäistä viestinvaihtoa. Ehkä sitä on paljon, ehkä vähän, ehkä ei enää lainkaan, mutta se on mielestäni toissijaista. Oleellista on, että pelastustyö parantaa ihmissalakuljettajien marginaaleja huomattavasti. Mitä enemmän pelastusjärjestöjä, sitä enemmän ihmissalakuljettajia ja sitä paksummat heidän tilipäivänsä.

Jos siis ihminen joka vapaaehtoistuu toista auttaakseen on hyvä, järjestö joka tätä koordinoi ei saa varauksettomia hyvän pisteitä. Kyllä, tarkoitus voi olla hyvä, toiminta laadukkaasti hoidettua ja vastuullisuus kunnossa. Se ei poista sitä merkittävää riskiä, että toiminta saattaa lopulta johtaa yhä useampien ihmisten kuolemaan. En tietenkään pysty sanomaan varmuudella että näin on, mutta on riittävästi merkkejä sanomaan että tuo riski on.

No mitä sitten pitäisi tehdä?

Tässäpä se tuhannen taalan kysymys on. Jos meripelastus ylläpitää ja tukee kuoleman bisneksiä, mikä vaihtoehdoksi? Lähtisin itse purkamaan tätä yksinkertaisesti wanhalta Sherlock Holmes -kulmalta: eliminoidaan mahdoton ja katsotaan mitä jää jäljelle. Vapaa ja avoin maahanmuutto Eurooppaan kaikille halukkaille on reaalisesti mahdotonta. Rajojen täysi sulkeminen on niin ikään mahdotonta. Jäljelle jää siis se, että pitää valita osa joka pääsee.

Jos edelleen on selvä, että pitää valikoida se osa joka pääsee, se tarkoittaa että on osa jonka pääsy pitää evätä absoluuttisesti, ei niin että he jäävät rikollisten pelinappuloiksi laittomina/paperittomina oleskelijoina. On aksiooma, että tähän on oltava ratkaisu. Vasta sitten voi olla ratkaisu, jossa voidaan varmistaa se määrä tulijoita joita voimme ottaa ja edelleen määrittää ketkä ovat listan kärjessä. Sen jälkeen päästään siihen kohtaan, jossa etsitään metodit tämän toteuttamiseen.

EU on hyvä tappelemaan aiheesta, huono päättämään. Koska mitään ei tapahdu, on helppo ymmärtää miksi aktivistiryhmittymät haluavat tehdä edes jotain odotellessa – vaikka se ehkä aiheuttaisi hurjasti pahaa. Kun terve ihminen näkee miten paljon ihmisiä välimereen kuolee, hän itkee, hän suuttuu, hän haluaa tehdä jotain. Siinä kohtaa tunne valitsee keinot usein järkeä paljon nopeammin.

Nykyisen poliittisen umpikujan aikana olemme tehneet, teemme ja tulemme tekemään yhä enemmän huonoja päätöksiä. Ihmissalakuljettajat pitävät huolta, että maksamme tästä ihmisuhreilla.