Kuten moni on surukseen saanut vuosien varrella huomata, ilmaisen mielipiteitäni tietoverkossa, lähinnä blogeissa ja äxässä (=twitterissä), joskus myös videoina. Ilmaisultani olen erinomainen, virheetön, nöyrä ja hyvä valehtelija, mutta jossain kulkee raja. Läheisteni asiat eivät matkaa mukaan.
Helpottaa ja potuttaa
Meitä on varoitettu usein jakamasta kuvia lapsista sosiaalisessa mediassa. Varoitus on lukuisilla tapaa perusteltu. Täysin samoilla perusteilla on hyvä välttää jakamasta myöskään tekstipohjaista tietoa lapsistaan verkkoon. Sitten nopeasti nousee kysymys – entäpä seniorit, jotka eivät digipalveluita käytä? Eiköhän heilläkin ole täysin sama oikeus yksityisyyteen. Sitten jäljelle jäävät muut perheenjäsenet, sisarukset ja puolisot ja sen sellaiset. Ehkäpä hyvät ystävät sopii myös listata tähän. Eiköhän heillä ole kyky ja mahdollisuus itse jakaa itseään verkkoon jos siltä tuntuu.
Periaate numero yksi on siis selvä: ihminen päättääköön itse mitä haluaa verkossa itsestään nähtävän. Pientä joustoa tässä voi tehdä julkisuuden henkilöiden osalta, mutta onnekseni lähipiiriini ei kuulu suuria julkkiksia tai päättäjiä. Sen verran voin heistä paljastaa.
Periaate numero kaksi on yhtä yksinkertainen. Minua lähellä olevat ihmiset ovat saaneet ottaa ihan tarpeeksi osumaa poliittisista valinnoistani vuosien varrella. Ette uskoisi puoliakaan tästä jos kertoisin vain edes täysin julkisesti tiedossa olevat osat. Jos joskus jaksan tehdä omakustanteen aiheesta kirjoittamastani kirjasta, ehkä voitte sitten nauraa. Pointti on kuitenkin se, että näen mitä assosiaatio tekee ihmisille. Jos alkaisin puhumaan läheisistäni, altistaisin heidät kaikki sille samalle sontamyrskylle mitä saan itse niskaani jatkuvasti. Heillä on parempaakin tekemistä.
Ei minulla oikeastaan ole kolmatta periaatetta, mutta voisi kai sitä spekuloida että egoonsa sulkeutunut paskiainen ei halua jakaa parrasvaloja kenenkään kanssa. Vastakohta tuolle varmaan olisi periaate siitä, että haluan haastaa itseni keksimään omia juttuja eikä ryöstämään niitä muilta. Tuohon ei usko poliisikaan. Onneksi blogeissa saa valehdella.
Rohkaise läheistä puhumaan
Tarinalla on olevinaan moraalinen opetus. Jos läheisesi ympärillä tapahtuu jotain, mikä on mielestäsi kiintoisaa, rohkaise häntä itse kertomaan siitä. Voit toki auttaa, mutta useimmiten henkilö itse on paras kertomaan omista kokemuksistaan. Anna siis siihen tilaisuus. Rohkaise häntä kirjoittamaan, tai vaikka laulamaan, runoilemaan tai piirtämään siitä. Älä pureskele ruokaa hänen puolestaan.
Se ei toki tarkoita, etteikö läheisten kokemista huolista sopisi jakaa kuulemaansa. Itsekin jaan sopivasti pseudonymisoituna joskus havaintojani vaikkapa terveydenhuollon tai maahanmuuton haasteista, kun ne osuvat lähipiiriin. Hyvä ihminen reagoi kun näkee pahaa tapahtuvan. Jossain kuitenkin elää se veteen piirretty viiva toisten ihmisten elämän ja omani välillä.
Minä jutustelen naamatusten päivittäin monen tutun, jonkun tutun näköisen ja ihan ventovieraan kanssa. Talon käytävillä, hississä, kaupassa. Päivittäin kaupungilla ”koirien” kanssa.
Hallissa, kaupassa ja kirjastossa voi istahtaa.
Mutta aamutuimaan kollaan uutiset, tämän ja US: puheenvuorot ml. AL ja Face.
Työelämässä sitä riitti, verkkotapaamisia ei ollut, oli face-to-face ja puhelin.
X ei ole minun juttuni yksisuuntaisuudessaan.
Keskusta-asuminen ihmisineen monine palveluineen tapahtumineen on meidän juttumme.
Povoon periferiassa sitä jutusteltiin kalojen, mustarastaitten, kettujen ja peurojen kanssa. Jokunen kylämies huiskautti. Oli pakko lähteä ihmisten ilmoille kauppaan tai kirjastoon vaikka tekosyin.
Siellä maalla verkkotapaamisetkin olivat elämän suolaa.
Ja pitäähän sitä itsensäkin kanssa muistaa jutella. Se sitten on vitjamainen kaveri väittelemään.
Ennen puhuttiin naamatusten ja sitten sisältö muuttui matkalla ns juoriksi. Verkossa jää faktana se mitä kirjoitat ja sitä ei voi muuttaa korkeintaan voi katua.
Kasvotusten sitä jutteleekin sitten jo enemmistä asioista. Silloin voi jutella perheen aiheista ja tällaisista, jos on luottoihminen.
Mutta verkossa kaikki on julkista, sinne en läheisiäni väkisin raahaa.
Olin taannoin ATK-kurssilla jossa opetettiin kotisivujen tekoa eli sinne kaikki julki? Onneksi en innostunut.
Kotisivujen tekeminen on terapeuttista. Muuten turhaa.
Mutta voin lohduttaa: verkkokaupan tekeminen puolestaan on työtä joka johtaa välittömään terapian tarpeeseen.