Asuntopula ja asuntojen kova hinta ovat ongelmia Helsingissä, paljon pahempia ongelmia Tukholmassa ja katastrofaalisia ongelmia Lontoossa. Ongelmat eivät kuitenkaan ole samalla tasolla Etelä-Korean tai Japanin pääkaupungeissa. Tuore kolumni pohdiskelee syitä.
Parasta ennen
Japanin Tokiossa kodin käyttöikä on keskimäärin noi 30 vuotta. Kun kodilla on ikä täynnä, tehdään tilalle uusi. Asuntokanta kehittyy hurjaa tahtia. Pienen, epäkäytännöllisen talon tilalla on uusi, korkeampi, modernimpi. Samalle alueelle saadaan yhä enemmän asumuksia. Kun on tarjontaa, voidaan vastata kysyntään ja mahdollisuuksia on monille. Toki rajojakin on. Aivan vähävaraisimpien asumukset ovat masentavia – kuten kaikkialla. Lisäksi ulkomaalaisilla on hyvin vaikea saada asuntoa, sillä pääosa asuntovälittäjistä ei yksinkertaisesti suostu välittämään vuokra-asuntoa ulkomaalaiselle.
Asuntojen nopea kehitys edellyttää myös nopeaa lupaprosessia. Suomessa lupa- ja valituskierrosprosessit kestävät vuosikausia ennen kuin yhtä tiiltä saadaan toisen päälle. Tokiossa luvan asuntorakentamiselle saa helposti, eikä mikromanagerointiin käytetä turhaa aikaa. Valituksia ja vastalauseita toki on, mutta niiden teho jää rajalliseksi. Lopputulosta ei voi moittia tehottomaksi, sillä laadukkaita asuntoja toden totta valmistuu hurjaa tahtia.
Käymässähän täällä vain ollaan
Toinen kulma asiaan tulee filosofisemmalta puolelta. Maanjäristysten riivaamalla alueella kotien pysyvyys on jo itsessään mahdoton konsepti, halki vuosituhansien. Asuntoon ei muodostu sellaista tunnesidettä. Se on paikka jossa käydään nukkumassa, eikä paljoa muuta. Jos se jyrätään ja uusi tehdään tilalle, elämä jatkuu ilman suurempia kyyneliä.
Sivuvaikutus tästä on heikko mahdollisuus etätöihin. Edes koronapandemien pahimpina aikoina etätyö ei ollut kuin pienessä osassa Japanissa. Kotona nukutaan, ei työskennellä, eikä siellä juuri muuhun tilaakaan olisi. Japanilaiset kodit ovat moderneja ja tehokkaita, mutta myös pieniä. Viihtymistä voi harjoittaa muuallakin. Vieraita tavataan enemmän ravintoloissa, vähemmän olohuoneissa.
Mikään ylläoleva ei ole kannanotto sen puolesta että kaikki mitä teemme on pöhköä ja Tokiossa on kaikki paremmin. Se on vain muistutus siitä, että monet perusasiat voi nähdä myös toisin. Suomalaiselle koti on sijoitus, japanilaiselle se on vain väliaikainen makuuhuone. Molemmille näkökulmille on perusteensa ja taustansa.
Hyvä työpaikka/hyvät työpaikat vaihtuvat ruuhkaiässä. Mutta koti on linnani enkä siltä mihinkään muuta. Ja rakennan Lamminrahkaan keskelle ei mitään ”linnani”, koska siellä on koiralle hyvä liikuntamaasto…. niin
….?
Tai vuokraan Santalahdesta kopin asuntojobbarilta/sijoittajalta… niin….?
Tai otan tolkuttoman lainan ja muutan keskustaan/liepeelle ja tuon koirani kakkimaan puistoon ja pääsen bilettämään.. niin… ?
Tai vuokraan luotettavalta
vakuutusyhtiöltä, järjestöltä tai julkisomisteiselta vuokranantajalta käypävuokraisen asunnon, jos elämäntilanne vaatisi muutosta.. tai…
…luulen vaan, että asunto, hevetinmoinen terassi, 300 m2 ja kokoseinän lasi-ikkunat riitää muijalle + koiralle + bemari + datsun100 a niin elämä on kunnossa koko loppuiäksi tai…
…muutan maalle 12 km päähän keskustasta, vanhaan taloon, veden lähelle, kalastelen, otan porkkanat ja potut maasta, omenan suuhuni vanhasta puusta, jos satun tietämään siitä touhusta jotain
..tai….
…ai niin siinä uudessa työpaikassa on kova palkka ja täällä yt- neuvottelut taas…
…tai…
Monessa muussa sivistyneessä eurooppalaisessa maassa ostetaan mieluummin se uusi auto joka vaihdetaan säännöllisesti ja käytetään rahaa omaan hyvinvointiin. Mieluummin elävät vuokralla, heille asunto on vain asunto ei mikään ”pyhäkkö” mihin isketään kaikki rahat kiinni.
Missä kukin sitten haluaa asua.
Jos haluaa asua ison kaupungin keskustassa niin siitä pitää olla valmis maksamaan joko omana+vastike tai vuokrana.
Toisaalta jos haluaa asua syrjemmälle, lähellä luontoa, mutta peruspalveluiden ollessa kävelymatkan päässä niin kaksion hinnalla saa omakotitalon, omalla tontilla ja saattaa jäädä vielä pizzan hinta ylikin.
Mitä kukakin…
Olipa kerran rationaalinen tyyppi, jota vastaan käveli asunnon tarve.
Tällä tyypillä ei ollut nimeä, ammattia, koulutusta, kansalaisuutta eikä etnistä alkuperää, vaan hän oli eräänlainen kuin savesta muotoiltu ihmisen prototyyppi.
Ainoa ennalta määritelty muuttuja oli se kaupunki tai kyläpahanen, jonne prototyyppi aiottiin istuttaa — tosin siinäkin oli vielä aprikoimista, eikä vielä sitäkään mestari ollut oikeastaan miettinyt, oliko tämä hänen luomansa ihmisen prototyyppi tosiasiallisesti ja missä määrin rationaalinen toimija.
Kaikki siis oli vielä aika lailla auki ja mahdollista: savimestari tai humanoidirobosen suunnittelija vasta pohdiskeli, millaiset alku-asetukset hän luomukselleen antaa. Ei oltu päätetty, istutettiinko prototyypin päähän asetus, jonka mukaan prototyyppi oli ”syntynyt” akateemiseen vaiko duunariperheeseen, ainoakaiseksi vaiko osaksi suurempaa katrasta, oliko prototyypillä noin niinku ollut ”elämä” silokasta vaiko ehkä jotakin ryppyjä reissussa suurempiakin kohdannut jo ”lapsuudessaan”, kuten oman sisaruksen menehtymisen sekä sen seurannais-vaikutukset omiin vanhempiin, kenties jokin onnettomuus koulussa tai muu tekijä, joka olennaisesti vaikuttaisi siihen, millaisin ”tuntein” sekä ”ajatuksin” tämä ihmisen prototyyppi yleensäkään lähestyisi asunnon hankintaprosessia.
Ainoa sen hetkinen asetelma, jonka pohjalta jotakin arviota pystyimme tekemään, olivat ulkoiset realiteetit, jotka vaikuttivat sen hetkisen maailmantilanteen heijastelemina metsästettävän asunnon potentiaalisiin sijaintikohteisiin monin tavoin, jotka tekijät laittoivat mestarin miettimään vuokrakehitystä suhteessa kaupungistumisen trendiin, hänen omiin ihanteisiinsa sekä sen hetkiseen terveydentilaan ynnä varallisuuteen, kun mestarin oma jo seniori-ikään ehtinyt isä oli hiljattain jättänyt lieden päälle asioille lähtiessään, ja koko tönö oli palanut asuinkelvottomaksi, josta syystä vanhus nyt väliaikaisesti asusti mestarin vierashuoneessa ja huhuilikin jo jotakin tuolta noin…
Ehkäpä mestari lähti laittamaan isälleen ruokaa ja palailee astialle seuraavassa numerossa.
🙂
Juu omaan asuntoon matka alkoi 1956 hesassa. Meitä oli kolme nuorta vuokralaisena yhdessä huoneessa ja vuokra oli silti pääosa palkasta.
– Ruuhkasta oli lähdettävä sivummalle ja se taas toi matkakulut joten tulos oli +- nolla.
– Jos ja kun työläisiä halutaan taajamien alueelle niin asunnot pitää saada paljon halvemmalla vuokralla ja omistusasunnoista voitaisiin luopua, mutta nyt on päästetty rakentaja markkinoille.
– Miksi ei rakenneta valtion omistamia ns ARA-taloja.
– Miksi purkaa taloja jotka työläinen on saanut omakseen pitkällä velkavankeudella ja eläkkeellä ollessa pitäisi lähteä miedon tielle?
https://www.ara.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Uutiset_ja_tiedotteet/Uutiset_ja_tiedotteet_2023/Asunto_ja_ARArakentaminen_kaantyi_laskuu(65080)
Kaikki on suhteellllista.
ARA-asunnot maksatetaan muilla heidän oman asumisensa lisäksi.
Keskustassa asuminen on kallista jo kaupunkien hinnoittelun ja grynderien voiton takia ja siksi, että joku kykenee ne järjettömät hintapyynnöt maksamaan.
Lisäksi hinnan nostaa järjettömäksi se, että on suuri määrä sakkia, mikä väkisin siellä keskustassa haluaa asua.
Tampereesta on sanottu, että Tampere on ”käveltävän kokoinen” kaupunki, ja ehkä tällainenkin tekijä voi painaa sen lisäksi, että kun asuu muiden ihmisten lähettyvillä, on mahdollisuus spontaaniin ja melko esteettömään yhteisöllisyyteen, läheistensä autteluihin sekä heidän kanssa aivan erilailla aktiivisen ja läsnäolevan ihmissuhteen muodstamiseen kuin mitä etäisyyksien päästä. Ehkä jopa tietää, mitä mummulle kuuluu ihan oikeasti. 🙂
Parisuhteen kontekstissa on usein luontevaa ottaa puheeksi kauko- ja etäsuhteet sekä sellaisten toimivuus — mutta entäpä muissa perheen lähisuhteissa? Miten niiden kohdalla ei puhuta siitä, kuinka etä- tai kaukosuhteet vaikuttavat perheenjäsenten välisiin suhteisiin esimerkiksi?
Millaista yhteisöllisyyttä tai hyvinvointia sellainen on, että meillä boomersit asustavat syrjäisissä idylleissään ja nuoret sitten kitkuuttelevat kaupungeissa, yrittäen tukea ja jeesiä toisiaan, saaden välillä Kelan tätiltä tai sossun sedältä puhelun tai muun kontaktin, jonka myötä käy ilmi, että ventovieras virkailija tuntee paremmin nuoren tilanteen sekä kuulumiset kuin mitä heidän omat sukulaiset? Esimerkiksi.
Suomessa julkinen valta puuttuu aivan liian paljon asumiseen – siksi Suomessa asuminen on kallista. Kun asuminen on kallista, niin on hyvin suuri määrä asumistuen saajia – asumistukeen menee miljardi poikineen.
Pitäisi halutessaan saada asua pienessä ja halvassa asunnossa syrjässä keskustasta.
Sipilän hallituksen tavoitteena oli vähentää kaikenlaista säätelyä – siinä ei kuitenkaan käytännössä juurikaan edistytty. Toivottavasti tuleva hallitus purkaa turhaa sääntelyä – se vähentäisi asumiskustannuksia ja vähentäisi tarvetta asumistuelle.
Suomessa vaan myöskin ilmastolliset olosuhteet tekevät sitä, ettei meillä voi vaan idealistisesti rakennella jotakin käytetyistä autonrenkaista ja verkosta sekä savesta muovailtuja ekokoteja, vaan pitää olla pakkasen ja vuodenaikojen vaihtelut kestävää, joka vaatii erityistä osaamista sekä tahoja, jotka valvovat ja huolehtivat luvista yms.
Lisäksi uskon, että suomalaisia nykypäivän nuoria kiinnostaa muutkin asiat kuin raha, taloudellinen vaurastuminen/ elämässä huipulle kiipeily.
Vaikka rakennusbuumi osittain pehmentänee vuokrien hintojen kehityksen vaikutuksia, lienee totta, ettei omistusasuntoa edes enää kannattane ostaa vaikkapa pääkaupunkiseudulta, jos lainan lyhennyksillä ei voisikaan kasvattaa varallisuuttaan, jolloin kaiken kaikkiaan liikkuvassa ja elävässä maailmassa joltakin isommalta yhtiöltä asunnon vuokraus lienee vaivattomin ja kätevin vaihtoehto.
Jos sijoittaa kauniisiin ja kodikkuutta luoviin kalusteisiin, kulkevat nämä asunnosta toiseen mukana, luoden ”nukkumatilasta” kuin nukkumatilasta tunnelmallisen, kodikkaan sekä viihtyisän. Melkeinpä vaikka lattiat olisivatkin muovia, kettiö valkoinen androgyyni rakennuttajan perusratkaisu sekä katto popkornia.