Jatkan liberalismihörhöilyillä, koska selkeästi se ihmisiä lämmittää kylminä öinä. Tällä kertaa inspiroidun taannoisesta twitter-keskustelusta, jossa huonoilla sanamuodoilla sain keskustelun yhteiskuntafilosofiasta näyttämään seksuaaliselta fantasioinnilta. Koitetaanpa siis uusiksi ja pohditaan milloin, miten ja miksi yhteiskunnassa kannattaa kieltää asioita. Lopussa palaan ketjun aiheeseen.
Perinne vai peruste?
Monen asian kieltämisessä on enemmän perinnettä kuin perustetta. Toki monia perinteitä myös ymmärretään siivota ajoittain. Suomessa kielloista on poistunut vaikkapa homoseksuaalisuus, aviorikos, siirtolaisuus, abortti ja moni muu. Tuoreempia perinteitä on vaikkapa 1970-luvulta tullut sota huumeita vastaan, josta saimme perintönä monet nykyaikaiset huumepykälät. Tuoreempia perusteita puolestaan löytää vaikka uusissa koronkiskontaa kieltävissä pykälissä, jotka koskevat pikavippejä. Äärimmäiseen juridiseen fiktioon päästään kun katsotaan tekijänoikeuslakien nykymuotoja.
Usein puhutaan myös ns. signaalivaikutuksesta. ”Tämän asian salliminen lähettäisi väärän signaalin”, sanotaan. Ongelma on, että asiaa harvoin tutkitaan. Tietenkin signaalivaikutus on olemassa, mutta ei universaalina, ei samalla teholla joka aiheessa. Joskus vaikutus voi myös olla päinvastainen. Annan Uunon selittää, ettei mene liian vakavaksi.
Liberaalin kulma
Oma käsitykseni liberaalista yhteiskuntamallista perustuu siihen, että lähtökohtaisesti kaikki on sallittua, paitsi se joka on kiellettyä – ja se joka on kiellettyä, vaatii vahvat perusteet.
Kiellon pitää olla tarpeellinen: sen pitää estää jotain, joka on selvästi haitallista.
Kiellon pitää olla selkeä: sen pitää kohdistua yksiselitteisesti kohteeseen, eikä siihen saa jättää riskiä väärinkäytöksiin, esimerkiksi poliittisin tarkoitusperin.
Kiellon pitää olla tehokas: sen pitää vaikuttaa kiellon kohteeseen, lopputuleman kiellon asettamisesta pitää olla kielletyn ongelman poistuminen tai ainakin merkittävä väheneminen.
Kiellon pitää olla valvottavissa: monimutkainen termi on täytäntöönpanokelpoinen, tarkoittaen että kiellon rikkomista voidaan tehokkaasti valvoa ja mahdollisuuksien mukaan myös ennalta estää.
Kiellon pitää heijastella yleistä oikeustajua: ei niinkään liberaali kulma, mutta mielestäni oleellinen. Jos lakia ei kunnioiteta, se epäonnistuu myös muissa kohdissaan.
Lisäksi rangaistuksen rikkomisesta pitää olla suhteellinen aiheutettuun vahinkoon. Tässä on meillä parantamisen varaa eri rikoksissa eri suuntiin.
Seurannan tärkeys
Lopulta kieltoja pitää pystyä seuraamaan ja niiden vaikuttavuutta tutkimaan. Jos kielto ei saa aikaan haluttua tehoa, tai peräti saa aikaan päinvastaisen vaikutuksen, siitä on luovuttava siinä muodossaan. Se ei toki aina tarkoita käännöstä ympäri. Huumelainsäädännössä on esimerkiksi kokeiltu mallia, jossa pakotettuun vierotushoitoon suostuva jätetään rangaistuksetta – tätä voi pitää iteraationa täyskäännöksen sijaan.
Vaatii kanttia, nöyryyttä ja viisautta kyetä myöntämään virheensä. Harva poliitikko pystyy siihen. Median asenne ei tee tästä yhtään helpompaa. Sanoisin, että meidän pitäisi itse kunkin muistaa että virheen tunnustaminen on mitä suurinta viisautta. Siitä pitää kiittää, ei potkia lisää.
Palataan vielä alkuun
Tämä vääntö alkoi siitä, kun osallistuin keskusteluun siitä, pitäisikö fiktiivinen lapsiporno kieltää. Minun pitäisi olla hiljaa kaikesta seksuaalisuuteen liittyvästä, kun en aseksuaalina aihetta oikeasti tajua. Mieleeni kuitenkin tuli Kaur Kenderin tapaus. Tämä virolainen rääväsuu julkaisi 2016 groteskia seksuaali- ja muuta väkivaltaa myös lapsia kohtaan sisältävän teoksen, joka vei hänet käräjille. Tuomio oli kirjailijalle vapauttava. Minä sen sijaan en ole vieläkään vapautunut siitä fyysisestä pahoinvoinnista mitä sain luettuani osan kirjasta artikkelin kirjoittamista varten.
Minä en halua nähdä tuollaisia kirjoja, en halua kuullakaan niistä, enkä pysty löytämään yhden ensimmäistä syytä miksi sellaisia pitäisi olla olemassa, saatika vapaasti saatavilla. Lapsipornon julkaiseminen on yksinkertaisen vastenmielistä, oli se puhdasta fiktiota tai ei. Aiheesta keskustelun käyminen tai siitä kirjoittaminen on vastenmielistä, mutta itsepä taas suuren suuni menin avaamaan.
Minun on ollut ja on yhä hyvin vaikeaa punnita tuo pahoinvointi sekä vastenmielisyys toisella puolen ja sensuuri sekä kirjaroviot toisella. Voin myös pohtia miten paljon ihmisiä on tapettu tiettyjen kirjojen nimissä. Mitäs kielletään? Mein Kampf tottakai, sekä Kommunistinen manifesti, Raamattu, Talmud, Koraani – ehkäpä myös Kansojen varallisuus, Lajien synty… koska lopetetaan? Löydän miljoona kirjaa jotka ovat vaarallisempia kuin Kenderin luoma sontaläjä, joten loogisesti lähestyen listasta tulisi verrattain pitkä.
Lopulta tosiasia on, että kirjojen sensurointi on aina tuomittu epäonnistumaan. Koska informaatiota ei voi universaalisti sensuroida, sensuroiduista kirjoista tulisi vain kahta halutumpia. Kieltoja olisi mahdoton valvoa, eikä niistä tulisi selkeitä saati tehokkaita. Lopulta en myöskään tiedä olisivatko ne tarpeellisia objektiivisesti mitaten.
En aio astua puolustamaan miten hienoa ja fantastista on kaupitella ja jaella kirjoja tai muita teoksia, joiden pelkkä olemassaolo saa minut antamaan ylen. En kuitenkaan ainoa käyttää energiaani ajamaan niiden kieltoa, koska kansankielellä sanoen, se olisi yksinkertaisesti sekä turhaa että mahdotonta.
Jos joku todella suuttuu tästä mielipiteestäni, totean heille että vihanne on täysin oikeutettua. Täysin turhaa, mutta erittäin ymmärrettävää ja inhimillistä.
Kieltohan pitäsi olla niin, että se on järkevä, sen pitää olla noudatettavissa. Varsinkin lapsen kiellot pitää olla parin kolmen kerran jälkeen ymmärettävissä, jos ei, niin pitää se kielto muodostaa paremmin. Yleensäkin kannattaa miettiä, onko kylmä kielto paremi, kuin neuvova ohjeistus.
Aikuisten sosiaalisessa elämässä on helvatun paljon ihan turhaa merkkiä ja kieltoa. Aika paljon vähemmällä varmasti tultaisiin toimeen kunhan ne kielto- ja ohjemerkit laitettaisiin järkevästi ajatuksen kanssa. Ajattelevia ihmisiä ovat nekin, joita niiden merkkien pitäisi ohjeistaa. Merkit ovat monta kertaa juuri niin, kuin nopeusrajoituksetkin. Minä ajattelen ja kapinoin, että tässä kohtaa rajoitus on ihan turhaa, ajanpa hiukan kovempaa saan tietysti sitten sakonkin, ei se merkki ollukaan turha.
Kerta kiellon päälle joku vanha sanonta.
Kaikki mikä ei ole kielletty on sallittu…
Kielloista puheenollen lapset tulisi ottaa paremmin huomioon ja vaatia heille ainakin riittävä yöuni ja kännykät sallittava vain tunti päivässä.
Minä ajattelin erittäin kurinalaisessa, jopa lähes sotilaallisessa nuoruudessa eläneenä, että liberalismi ja anarkia on se vastaus ja, jos luonto ja luonnollisuus saavat valita sille sopivimman ja varmimman toimintamuodon. Siihen liittyi ”tahkopihkakalamainen” fyysisyys, urheilu, mutta myös taidesuuntina musisoida, piirtää, jäljentää luontoa ja kovertaa puuta muotoon sun toiseen käden töineen. Ja Linkolan idealismin kunnioittamien.
Hesan ”Vanhan valtaus” oli eriomainen symboli ja esimerkki ajan suuntauksista vastustaa politiikassa rahaa ja silloin jo ”züssen” ja Kanervan liputtamaa oikeaa laitaa.
Nalle, Tuomioja, Taanilat, Salmenit, Tuomiset, Karpot olivat sivistyksen, viestinnän ja toimittamisen airueita.
Siihen aikaan eivät kuuluneet huumeet, vain jokunen karapula halvoista litkuista.
Ensimmäisessä työssäni ( kansainvälinen teknokemian yritys) annoin vapaan idealismin kukkia työstämällä huimia ideoita monen ”pudotessa tuoliltaan”. Se oli aikaa, jolloin myös muut uudet työt ja luova ajattelu saivat kovan imun.
Sitten seurasi se kuuluisa talouslama 90- luvulla, jonka perimmäinen syy oli raha, pankkien ahneus ja valtionjohdon taloussokeus, joka siinä rytäkässä ajoi yritykset konkurssiin. Hyeenat pääsivät saaliin jaolle ml. ”Nalle” isänsä herättäessä taviunesta ahnaaksi pedoksi rosvojoukkoineen.
Rahan valtaa ei pidä seurata, vaan antaa sen olla orjana humanismille, tieteelle ja taiteelle ja, johon maalaisjärkikin on sopivasti sotkettu mukaan.
Itse en usko ismeihin, vaan soisin ihan itse asioiden funtsimista ja aitoa pohdintaa vauvasta vaariin. Liberalismi on ismi siinä missä muutkin ismit, eikä mikään yksi ismi tai yksi malli sovi kaikille, se nyt lienee aivan selvä.
Toiset kaipaavat selkeämpiä sääntöjä, jotka he kokevat jopa elämäänsä merkityksellisyyttä tuottaviksi, kuten eräs lääkäri, joka kertoi lääkiksen sopineen hänelle todella hyvin, koska siellä ei tarvinnut suunnitella itse opintoja, vaan se oli hyvinkin valmiiksi strurkturoitu opinahjo kenties vähän samaan tapaan mitä ammattikoulu/ ammattikorkeakoulut, joissa opiskelu sopii sellaisille, jotka eivät pidä vapaamaan yliopisto-elämän liberalismista.
Meitä ihmisiä kun on moneen junaan.
Lastenkasvatuksessa kieltojen sijaan soisin jokaisen vanhemmaksi aikovan käyvän ensin pienen koulutuksen, jossa arvioitaisiin heidän soveltuvuutta / valmiuksia vanhemmiksi. Ihan sillä, että onko vanhemmiksi aikovilla ylipäätään aikaa tai aitoa kiinnostusta lastaan kohtaan riittävästi niin, ettei vanhemmuus mene aikuisten ehdoilla, vaan siinä oikeasti vaivaudutaan miettimään uutta ihmistä niin, että hänen psykologiset tarpeet sekä lapsen henkinen hyvinvointi sekä mahdollisuus tasapainoisen tunne-elämän kehittymiseen toteutuu.
Tässä kohtaa vanhempien introversiot tai suurten ikäluokkien tunnetaitojen kehittymättömyys on kautta historian muodostunut heidän lapsilleen haitaksi, kun oma tunne-elämän vajavaisuus on kierrätetty omille lapsillekin sellaisten uskomusten kautta kuten ”antaa lapsen itkeä” tai tällainen hyvin kieltojen täyteinen, tunnetasolla vajaa vanemmuuden malli, jossa elintaso ja materialismi mielletään hyvinvoinniksi — ja omien lasten tunnetarpeet laiminlyödään.
Jokaisen vanhemmaksi aikovan tulisi mielestäni vakavan itsekriittisesti kyetä pohtimaan, onko itsellä riittävästi kapasitettia, resursseja ja välittämistä rakentamaan lapselle arki, jossa kieltojen sijaan vanhemmat keskittyvät tarjoamaan vaihtoehtoja, myös huonoja vaihtoehtoja lapselleen valittavaksi, joissa huononkin valinnan mahdollisuus sekä sen seurausten hallittu sekä turvallinen oppiminen mahdollistuvat.
Tätä ei kuitenkaan tarvitse mieltä liberalismiksi, vaan pyrkiä pysymään asiassa läsnä muutoin, ilman ismeihin pakenemista.
Näen vakavan ongelman siinä, kun alamme tekemään näitä yleistyksiä, että ”miten kaikkien kuuluu elää” tai ”mikä on yksi absoluuttinen totuus maailmasta” tai ”mikä ismi on moraalisesti hyvä/ oikea elämäntapa ja mikä toinen ismi on paha/ väärä ismi”.
Kaikki tällaiset yleistykset ovat täysin ylimääräisiä ja typistävät todellisuuden joksikin amputoiduksi irvikuvaksi, sekä tarjoilevat ihmisille heidän jo valmiiksi yksinkertaistuksiin taipuvaisten aivojen älylliselle laiskuudelle oikeutuksen.
Ei ole montaa päivää aikaa, kun tuli telkusta tosiasioita siitä nykyajan koulusta. Siinä oli nytkin kolme eri opettaja valvomassa ja tukemassa jonkun luokan tuntia ja oppimista. Onko todella tultu tähän, eikö koulu ole enää koulu, sanan siinä tarkoituksessa, mitä se oli alunperin, kauan sitten. Sitähän koulu – uudistuksen aikaan ja jälkeen hiukan ennakoitiinkin. Oli ilmeisesti Li Anderssonille liian kova urakka saada asiat kuntoon ja liian vähän rahaa.
Tulee vanhat ajat ja tavat mielen, silloin karttakeppi oli kunigas ja järjestyksen valvoja.
Ei siinä lastenkasvatusten sääntöjä, tuloja ja asuntoja saati mersuja mietitty, kun kulli seisoi ja hame oli jo korvissa, eikä bonnel-patjasta ollut tietoakaan, vaan nukkamatto.
Näkisin, että tutkitun ja perustellunkin tiedon ongelma tulee vastaan siinä, kun aletaan yleistää: kun yksi ja sama kielto tai sääntö ei vaan yksinkertaisesti päde kaikkiin, koska emme ole piparkakkumuotista leikattua taikinaa, vaan yksilöitä, joilla on persoonallisuudet sekä erilaiset tavat reagoida asioihin.
Elämme murros-aikaa, jossa vanhojen mallien haittoja aletaan tiedostaa — ja näkisin, että suomalaisten koulujenkin ja lasten oppimis-ongelmat kenties ovat osin käytännön esimerkkejä tästä murroksesta, jossa yritämme korjata itse-aiheuttamiemme ongelmien seurauksia… Tämä vie vaan ihan valtavasti resursseja, mutta se on silti myönteistä havahtumista, jossa on valtava potentiaali oppimiselle, jonka soisi olevan jotakin muuta kuin vanhoihin tuttuihin haittoihin palaamista.
Suomalainen identiteetti esimerkiksi on äärimmäisen yksilökeskeinen, mistä esimerkinä vaikkapa ydinperheen instituution vahva asema yhteiskunnassamme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vaikka aikanaan pisa-tutkimuksissa olisimme pärjänneet, niin että silloinen perhe- ja yhteiskuntamalli edustaisi kestävää hyvinvointia tai tuottaisi loputtomiin menestystarinoita ajassa, jossa uudet perinteet ja uudenlaiset arvot sekä perusteet haastavat aiempaa vallinnutta tilaa/ status quota hyvinvoinnin dogmeineen.
Individualistisen ydinperheen sekä yksilökeskeisen suorittamiskulttuurin ongelma esimerkiksi on siinä, ettei se tarjoa vaikkapa lapsille samalla tavalla kehittävää ja rikastuttavaa kasvu-ympäristöä kuin mitä yhteisöllisemmät elämäntavat, joissa pikkulapsen turvallinen piiri on huomattavasti laajempi, ja lapsi saa monipuolisemmin mahdollisuudet oppia eri ihmisiltä turvallisesti.
Toinen suomalaisen yhteiskunnan vanha tuttu ongelma on keskustelukulttuurin puute, kun aiempien ikäpolvien hyvinvointikäsitys on ollut pelkistetyn taloudellisen ja muun pärjäämisen korostamista, jossa suorittaminen vaikka hampaat irvessä tai lokoisammin introvertisti tuppisuina on tuottanut yhteiskuntaan lapsia, joilla ei ole valmiuksia ilmaista tai edes tiedostaa saati jutella tai pohdiskella elämiään avoimesti.
Kun on ollut ahkeraa suorittamista ja rangaistuksia, niin eipä siinä lapset eivätkä nykyiset aikuiset ole saaneet mahdollisuutta edes tulla vanhemmilleen ihmisinä näkyviksi tai kuuluviksi, vaan tulevat kohdatuksi suoritustensa ja saavutustensa kautta ilman, että vältämättä koskaan heidän omat vanhemmat edes kykenisivät kiinnostumaan lapsistaan ihmisinä: keitä heidän omat lapset oikeastaan edes ovat ja mikä heitä koskettaa?
Perustellunkin tiedon varaan rakennetuista yleistyksistä seuraa mm. sitä, että psykoterapeutti saa lukuisia lähetteitä vastaanotolleen, joissa lähetteissä perusteena saattaa olla yleistykseen pohjaava näkemys jonkun asiakkaan elämästä, jossa vaikkapa on liian vähän sosiaalisia kontakteja tai jotakin muuta yleisesti haitalliseksi katsottua.
Ja tämä on ongelma juuri, koska jokainen persoona saattaa kokea asiat vähän eri tavoin, ja vaikka jollekin säännöllinen sosiaalinen pöhinä voisi olla se sopiva tapa kokea läheisyyttä ja merkityksellisyyttä, ei se seuraavalle tai sitä seuraavalle ehkä tyydytäkään sellaista yhteyden ja merkityksellisyyden kokemusta, jollaisessa he tuntevat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi.
Joku voi olla äärimmäisen yksinäinen avioliitossaan, kun toinen elää täyttä elämää ilman että asuu koskaan saman katon alla monogamisessa parisuhteessa. Jonkun läheisin ihminen voi olla maailman toisella laidalla oleva tyyppi, jota ei ole nähnyt viiteentoista vuoteen, mutta jonka kanssa pystyy keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia päivittäin pikaviestimessä. Toiselle se kokemus yhteydestä mikä tyydyttää on joku yhdessä marjaan tai sulkapalloa pelaamaan tai pihatöihin menosta, jossa läheisyyttä koetaan arkisessa fyysisessä läsnäolossa sanattomasti. Kolmas kokee merkitykselliseksi kirjojen lukemisen sekä niistä älylliset keskustelut abstraktisti. Neljäs etsii seksiä, jossa lihassa ainakin tuntuu lätinä sekä aivonesteet valuvat orgasmina nenästä ihan kenen hyvänsä kanssa, joka onnistuu hinkaamaan itseään osuen toisen erokgeenisiin kehon osiin — viidennelle taas erogeeninen alue saattaa olla vaikka korvan nipukka, jonka hellä, pieni kosketus riittää ilman äärimmäistä seksillä mässäilyä… ja niin edelleen.
Ei ole oikeaa mallia tai tutkitusti kaikille toimivaa kieltoa/ sääntöä eikä olemisen tapaa.
Koulu on hyvä esimerkki säännöistä. Siellähän säännöistä on luovuttu monilta osin ja perusteet ovat sinänsä ymmärrettäviä.
Koulujen sääntöjen ongelma on täytäntöönpanokelpoisuus tuolta listalta. Sääntö on hampaaton, jos sitä ei voida valvoa, sen rikkojia ei voi sanktioida. Jos opettaja voikin määrätä jälki-istuntoa, oppilas voi jättää sen suorittamatta ja vanhemmat voivat vaatia opettajaa edesvastuuseen lapsensa henkisestä kiusaamisesta.
Siinä Liisa on myös oikeassa että ismit eivät auta. Halusin korostaa jutussa minkä ismin pohjalta tätä kirjoitan. Ei sillä että se olisi sokea totuus, vaan sillä että on hyvä pelata avoimin kortein.