On maksamattoman tapahtumamainoksen vuoro. Scifi- ja fantasiakirjallisuustapahtuma Finncon palaa ensi viikonloppuna vihdoin Tampereelle, koronan takia poikkeuksellisen pitkäksi venyneen tauon jälkeen. Tapahtuma pidetään Tampereen Yliopiston keskustakampuksella (se wanha tuttu yliopiston päärakennus) ja sinne on vapaa pääsy.
Historiaa ja tulevaisuutta
Finnconilla on kiitettävän pitkä historia joka ulottuu vuoteen 1986 asti. 1990-luvulta alkaen se on kiertänyt aktiivisesti Suomea, useimmiten pk-seudun, Turun, Jyväskylän ja Tampereen välissä. Vuosien varrella se on nähnyt monia muotoja ja kiintoisia kunniavieraita. Ohjelmaa on välillä formaalin akateeminen luento ja riemullisen vapaamuotoiset kilpailut sekä työpajat. Kun genreinä ovat fantasia ja scifi, aiheeseen nousevat niin perinteiset kuin alati uudetkin lajin ilmentymiset juuri tässä ajassa.
Kirja on ikuinen, mutta sen ympärillä tapahtuu. TV-sarjat ja elokuvat ovat tuttua juttua, mutta yhä enemmän pitää keskustella myös peleistä, somesta ja fanitaiteen alati kehittyvistä muodoista. Oman ajan aiheiden heijastaminen on tyypillistä genrelle, joka näkyy useallakin tapaa. Toisaalta scifi on hyvä tapa käsitellä tämän ajanhetken yhteiskunnallisia ja globaaleja haasteita. Toisaalta tieteen kehittyminen tarjoaa aina uusia ns. vakavan scifin (hard scifi) materiaaleja, kuten toisaalta myös uusia haasteita spekulatiiviselle puolelle. Ja kun tulevaisuudesta on saatu mehut irti, muistetaan historiaa – Kalevalasta ammennetaan tänäkin päivänä irti uutta materiaalia fantasian tueksi.
Vakava voi olla myös hauskaa, tai sitten sen ei tarvitse olla lainkaan vakavaa. Vuosia sitten naurunhörähdyksiltä ei voinut välttyä, kun kovan tieteen asiantuntija kävi läpi kuuhun laskeutumisen salaliittoteorioita ja ampui ne palasiksi yksi kerrallaan. Juuri tässä Finncon onnistuu usein: timantinkovasta tieteestä tehdään kaikille sopivaa nautittavaa, josta voi saada elämyksiä ilman pisaraakaan akateemista taustaa. Tänä vuonna aiheista löytyy vaikkapa avaruusalusten moottoreita, aikamatkustusta, siirtokuntia vierailla planeetoilla, ihmissusien mytologiaa, alkemian historiaa ja… noh, tuollahan ne lukevat.
Välissä voi nauttia kuorolaulusta, naamiaisista tai vaikkapa keskiaikaisen tanssin näytöksistä. Jos tekee mieli paeta hetkeksi yliopistolta, voi aina harjoittaa oheisohjelmaa. Luonnollisesti iltajuhliakin on tiedossa.
Finncon 2023, 7.-9. heinäkuuta, järjestää Finncon-yhdistys ry lukuisten vapaaehtoisten voimin. Allekirjoittanut on yksi heistä.
Itselleni genre on kaunokirjallisuuttakin vähemmän kiinnostava, joten eipä kutsu luokseen.
Fantasia ja scifi tuntuu olevan megalomaaninen trendi-ilmiö, joka nyt on kaikkialla pinnalla, myös elokuva- ja TV-käsikirjoittamisessa, joka tuottaa Netflixit ja jopa Ylen Areenat täyteen b- ja c- ja å-luokan scifisisältöjä, joita itseäni ei kiinnosta katsella.
Katselen HBO nordicista mieluummin jotakin realistisempaa todellisuudesta ammentavaa sisältöä tai luen vaikka taidehistoriaan tai Tampereen rakennushistoriaan liittyviä tietokirjoja.
Lapsi tarvitsee satuja mielikuvitusmaailmaansa. Miksi, siksi, että lapsuuden pelot noitineen, myrkkyineen hän elää peloiksi sillon.
Aikuisena hänellä riittää pelkokokemuksiksi arkielämän realiteetit.
Saduissa kauneus ja hyvä saa palkintonsa ja paha palkkansa.
Se kehittää oikeudentuntoa aikuisenakin.
Mutta en todellakaan ymmärrä tätä aikuisten taidemuotoa, joka päinvastoin peleineen kiihottaa vääriin arvoihin ja väkivaltaan.
No oma mielikuvitusmaailmani lapsuudesta lähtien on ollut ”mieletön”. Siitä on ollut valtava hyöty aikuisena. Siihen riitti lapsuuden sadut, seikkailukirjat ja siten mieletön määrä seikkailuja maan ja taivaan välillä.
Kaunokirjallisuuden luetuttamisen vaikkapa vangeilla, on arvioitu kehittävän näiden ihmisten kykyä ymmärtää muiden kokemuksia; ehkäpä se heille olisikin hyväksi jos heille ei ole luettu satuja lapsuudessa tai jos heidän ei ole annettu elää lapsina, en tiedä.
Itselleni luettiin lapsuudessa paljon satuja ja satuja lukevista osa mausti vielä kertomuksia omalla mielikuvituksellaan, mikä teki tarinoista myös henkilöhistoriallisesti itselleni tärkeitä ja erityisiä.
Prinsessasaduista en ole muodostanut mielipidettä, pidänkö niitä haitallisina kuten lasten kasvattamista tällaisiin kuvitelmiin, että heidän tulee pyrkiä presidenteiksi, hallitsijoiksi, huippumenestyjiksi tai supersankareiksi sen sijaan, että heitä kannustettaisiin olemaan sellaisia kuin ovat sekä löytämään elämän pienimmistäkin ihmeellisyyksistä taikaa ja ihanuutta.
Voisitkohan Hk selittää, miten tämä ”kiihottaa vääriin arvoihin ja väkivaltaan”?
Jotenkin tulee mieleen epäiöys, että et asiasta mitään tiedä, mutta maalaat ennakkoluulojesi perusteella ”piruja seinälle”…
Varhaisnuoruudessa luin 3-osaisen tieteisromaanisarjan: Tripodien Aika: Oli silloin tosi mukaansa tempaiseva tieteisseikkailu ja voisin lukea sen vielä nytkin.
Oli muuten kova. Taisi jossain vaiheessa tulla tv-sarjakin tuosta.
Juu , niin taisi tulla, itsekin muistan.
Sanoisin että jos tapahtumassa aikuiset, lapset ja nuoret kokoontuvat keskustelemaan kirjallisuudesta, tieteestä, perinteistä ja fiktiosta, sen haittapuolet ovat aika pieniä. Tämä ei ole pelitapahtuma, vaikka peleistä toki keskustellaankin esim. pelitutkimuksen kannalta. Työpajoissa puolestaan on liikuntaa, kirjoitustyöpajoja, lukupiiriä…
Kirjallisuusgenreistä saa ja pitää olla montaa mieltä, mutta aika hyvä pitää mielikuvitus olla että pääsymaksuttomasta, päihteettömästä kirjallisuustapahtumasta yliopistolla saa aikaiseksi huolta nuorten rappiosta.
Mutta hei, mielikuvitushan on hyvästä!
Jos kyse olisi yleisluontoisesta kirjallisuuden eri lajeja käsittelevästä tapahtumasta, jossa scifi olisi vain maksimissaan yksi muru muiden keskusteltavien genrejen joukossa, saattaisi tällainen kiinnostaa, tosin kokoperheen tapahtumat eivät sinkkua lapsetonta nyt muutoinkaan vedä luokseen.
Osallistukoot keitä trendi kiehtoo!
Sinällään yliopistoväen karkeloihin osallustuminen muutoinkin tuntuu itselleni korkeakouluttamattomana vähän väkinäiseltä, ellei olisi kyseessä jokin aidosti itselle tärkeä tai kiinnostava aihealue, mitä scifi-fantasia kuten ei yliopiston profiloituminen lapsiperheviihdyttäjäksi ole.
Älyköt lapsineen sekä heidän ihailijansa pitäkööt minun puolesta trendisurffiaallon harjalla ratsastelunsa.
Tampereelle tulee Kirjafestarit taas joulukuun alussa, jossa on laajempi hajonta. Sinne tarvii tosin pääsylipun.
En tiedä… ehkä itse toivoisin yliopistolta juuri yksinäisille yliopiston ulkopuolisillekin tyypeille avoimia pienimuotoisia seminaareja/ tapahtumia/ iltamia, joista yliopistot voisivat opetella tiedottamaan sellaisissakin kanavissa, jotka eivät ole heidän omiaan.
Noin muutoin ehkä kirjallisuuteen liittyen minulle on niin sanotusti tullut kiintiö täyteen näitä pitkälettisiä Marimekon paitaan pukeutuvia itseään tärkeiksi tekeviä, joiden Oxford eksät sitä ja Oxford eksien älykkölapset tätä — ripauksella eksille ja heidän lapsilleen flirttailua.
Saavat minun puolestani ihan rauhassa boostata omaa erinomaisuuttaan keskenään, itse pysyn kaukana jatkossa. Yksi vainoaja elämän aikana riittää.
Suomi ja Tamperekin kun ovat niin pieniä paikkoja, joissa pyörii pienet piirit, niin en tahdo pienintäkään riskiä ottaa että voisin törmätä elämästäni vaivalloisesti karkoittamiini ihmisiin jossakin tapahtumassa, jossa he saalistavat uusia uhreja.
Vielä kun näiden yliopistoihmisten jutut toistavat pitkälti samaa kaavaa ja nuo kliseet olen jo saanut kuulla ja oppia mitä ihannoidaan.
Kirjan teko ja yleensä painoala antoi monille leivän.
Ennen joka taloudessa oli kirjahylly ja varallisuus näytti hyllymetrit.
Kirjojen sisältö näytti mitä luetaan.
– Nyt ei enää ole kirjahyllyjä ja on vaikea puhua kirjasta kirjana?
– Haloo mihin olemme menossa?
Voihan nenä !
”Mitä, missä, milloin” vuosikirjat luettiin kaikki. ”Tiedon portaiden” sarjat. Tietosanakirjat jne.. Lääkärikirjoista opeteltiin naisten ”anatomia”, salaa.
Seikkailukirjat. Korkeajännärit. Jerry Cottonit, Kalle Kustaat tms. Isän piilotetut Jallut.
…ja lehden luin…
Eli, opittiin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ja tietääkin jotain muutakin kuin some.
Kirjallisuus sekä akateemisuutensa korostaminen on ehdottomasti yksi suomalaisenkin ihmisen statussymboleista. Terveys/ terveellisyys on toinen nykypäivän suurimmista statussymboleista, joilla pönkitetään omaa sosiaalista pääomaa.
Liisan mainitseman kaltaisia tapahtumiahan yliopistomme järjestää jatkuvasti. Ja sen takia he mieluusti tällaisiakin tapahtumia ottavat, koska näissä juuri on fokus ihmisjoukoille, ei yliopiston omalle väelle.
Toki tätä sopisi olla enemmänkin.
Joo, mutta en minä mitään yliopiston tapahtumakalentereita kuolaile; ja nykyään kynnys erittäin korkealla tulla lähellekään, vaikka tiedän miten nämä saalistajat kyllä itsekin ovat tietoisia revireiden pienuudesta sekä siitä, miten kivuliaan tutuiksi heidän omat naamat käyvät, vaikka leikkaisivatkin hiuksensa sekä vaihtaisivat yössä ”arvomaailmansa” sekä jopa ”elämänkatsomuksensa” johonkin päivänvastaiseen mitä ne eilen olivat.
Toivon että scifiporukka nauttii ja saa paljon irti omasta tapahtumastaan 🙂👍🏼
Scifit ja mielikuvitusolennot aikuisille kertoo elämättömästä elämästä tai turhautumisesta yleensä. Miksikään vastapainoksi tuollaista en voi kuvitella.
Raamattu. Kalevala. Täällä Pohjantähden alla. 1984. Star Trek. Sota ja Rauha. Koraani. Aku Ankka. Tulen ja jään laulu. Aamulehden pakina.
Siinäpä muutama mielikuvitusteos. Jokainen meistä käyttää näitä, koska mielikuvitus ja fiktio ovat älykkyyden suurimpia tuotoksia.
Onneksi niitä on erilaisia ja makuasioita piisaa. Olisi karmivaa jos joku olisi universaalisti aina hyvä ja paha.
Aikoinaan kieliopin tutkijat eivät löytäneet yhtään kirjoitusvirhettä aku ankka -lehdistä. Akuista aikoinaan poimittua: Kilimanjaro on Afrikan korkein vuori ja karhukoplan vaari oli tykkimies 🙂