Kiinassa ihmisiä kuolee koronaan enää 8, mutta sairaalat ovat täynnä eikä niihin oteta vanhuksia.
Tappaja onki flunssa julistaa hallinto – kansa on toista mieltä.
Kiinasta tuleville ei saisi asettaa rajoituksia?
– Meillä kotosuomessakin on sitä flunssaa ja paljon työstä poissaoloja sekä Taysissa ruuhkaa vainajien säilyttämistiloissa.
Artikkelit HS ja AL tänään.
https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000009306232.html
https://www.aamulehti.fi/tampere/art-2000009306427.html
Sopivan mansellismielinen blogialusta
Onko asia yhtään parempi missään missä Kiinalaisia liikkuu vapaasti eipä taida olla terv tepivaari
Oletan ettei korona vähene vaikka kieltäisimme se olemassaolon?
Josko vaan todettaisiin että kuoli keuhkokuumeeseen…
Vainajien säilyttämistilojen ruuhkasta tuli mieleen hiljattain katselemani, hyvin inhimillisen kaunis dokumentti irlantilaisen hautaustoimiston pitäjästä sekä heidän kulttuuriin liittyvästä hyvin koskettavasta tavasta suhtautua sekä käsitellä ihmisen kuolemaa.
Dokumentissa kuvattiin, miten kyläyhteisön jäsenet itse kaivoivat kyläyhteisöstä poistuneen haudan, jonka vuorasivat sitten havunoksilla kauniisti niin, että arkun laskeminen oli ”kuin luonnon puutarhaan lepäämään laittaminen”.
Vainajien omaa elettyä elämää sekä ihmisen arvokkuutta kunnioitettiin loppuun asti huolella kalmot hoitaen ja käsitellen, ja läheisten surulle annettiin aikaa kuten erään juutalaistaustaisen tuttavanikin kulttuurissa, jossa vainajaa käydään yhdessä muistamassa/ saattelemassa.
Lopuksi koko kyläyhteisö kulkueena osallistui arkun viimeiselle kuljetukselle.
Dokumentin jälkeen mietin, että olisipa meidänkin tehokkuutta, tiedettä sekä produktiivisuutta ylistävässä kulttuurissa myös tilaa tällaiselle inhimilliselle kauneudelle sekä arvokkuudelle.
The Funeral Director, katsottavissa Netflixissä, 52min.
(https://www.irishtimes.com/culture/tv-radio-web/the-funeral-director-an-exquisite-profound-portrait-of-a-profession-1.4113227)
Malta olla aiheeseen puuttumat kun juuri laskin kädestäni Ann-Luise Bertellin kirjoittaman kirjan Ikuinen kaipuu. Fiktiotahan se on mutta kerron kumminkin. Tapahtuu 50-luvulla Vöyrillä, kirjan minä kertoja 8 vuotias pikkutyttö käy isoäitinsä kanssa pesemässä ruumiita. Tyttö ei yhtään kammoksu, päinvastoin kokee tehtävän tavallaan mielenkiitoiseksi ja asialliseksi.