Kuvassa on varmaan hienoin ateria minkä olen eläissäni luonut, merianturaa valkosipulihaudutettujen perunaliuskojen kera, vähän papuja ja väriksi paprikaa. Kalahan on jumalattoman pahan näköinen, piti aivan keskittyä kun ryhdyin sitä fileoimaan. Mutta hyvää oli, päivällisvieraammekin kehuivat mikä tietysti voi olla pelkkää kohteliaisuutta.
No ei todella ole minusta michelinkokiksi vaikka ruuanlaitto on yksi harvoista mieliharrastuksistani. En jaksa pinseteillä kukkien terälehtiä annosten päälle asetella. Kun itse itselleen tekee saa mieleistään ja onnekseni emännällekin ovat kelvanneet.
Nythän tuli Suomeen uusi Michelin tähdellä varustettu ravintola, Vår niminen Porvooseen. Katselin netistä yhden turkulaisen Michelin ravintolan menua, kyllä ovat eväät fiinimmille ihmisille ja aika varakaskin pitää olla, menu noin 120 euroa ja viinit päälle. Annokset ovat niin taiteellisen näköisiäkin että mitenkä niihin tohtii haarukkansa tökätä.
Aikani kuluksi tämän kirjoitin.
Mielenkiintoista. Itse en koskaan ole merianturaa maistanut, lähinnä vain kaloja joita itse olen pyydystänyt, paitsi ruijanpallasta ja kissakalaa olen aikoinaan ostanut kalatiskiltä.
Mistäs merianturaa sait haalittua?
Minuakin kiinnostaisi.
Tämä oli Andalusiassa. Sanovat siellä merianturaa nimellä Rape. Paikallisissa ”citymarketeissa” ja ”prismoissa” on monipuoliset tuoreen kalan osastot. Ovat mielenkiintoisia kalan ja ruuanlaiton ystäville. Olen laittanut lubinaa, doradoa, punamullosia, sardiineja, forelleja ja Norjan lohta siellä ja ankeriaan näköistä kalaa myös. Niissä on hyvät valikoimat myös rapuja ja kaikenlaisia nilviäisiä.
Suomustavat ja perkaavat kalat myös haluttaessa mutta tämän krotin halusin itse perata vaikka häijyn näköinen onkin.
Nygreniltä löytyy myös merikrottia, kissakalaa, kulta-ahventa ja muita kaiken maailman pedon näköisiä tuontikaloja.
Yksi kaveri ymmärtää tämän fiinimmän ruokailun päälle. Hän on koittanut minuakin saada ymmärtämään mutta en ihan siihen pääse.
Joskus semmoinen kolmen-neljän ruokalajin illallinen menee. Korkeintaan kerran vuodessa. Siitä pidemmälle ei oikein pysty, menee jo överiksi.
Suosikkiruokani kun ovat niin hiton simppeleitä.
Oli vähällä, etten laittanut tietokonetta kiinni tuota Matin juttua lukiessa. Minä en pääse Matin kanssa samalle tasolle, en edes lähelle ja kaikki pitäisi vielä osata itse tehdä.
Merianturaa on saanut joskus Tampereen kauppahallista- harvoin.
Mutta ikivanha Rivolin meriantura uuniperunan kanssa valkosipulikastikkeessa, paprikalla värjättynä ( maustettuna) on upea yhdistelmä.
Harvoin, ani harvoin kukaan Michelin-ravintolaan omalla rahalla eksyy. Tampereella Ravintola C oli yksi näistä lähellä piti täydellistä. Söimme silmät ja suu herkutellen kolmen aterian kokonaisuuden viineineen jne., emme omalla lompakollamme. Suominen/ Isotalo olivat pääkokit. Sitäkin on jo 5 vuotta aikaa.
Olen syönyt niin kallista ruokaa firman piikkiin etten kyllä omiani pistä moiseen koskaan. Aivan typerää maksaa taideteoksen näköisestä heinästä jossa on jokin pallero satasia.
Voisiko olla että firmat juuri paljolti madollistavat näiden huippukalliiden ravintoloiden olemassaoloa Suomessa. Omassa tuttavapiirissäni en ainakaan kenenkään ole kuullut michelin ruokaa syöneen.
No, sehän on heille, jotka nauttivat päivittäin tryffelissä haudutettua possun poskea ja ajelevat sähkö Porschella, joka ei ole edes auto.