Nuoruudestaan lienee itse kullakin makumuistoja, hyviä ja huonompia. Näistä ikävämmistä en tähän kirjaa kun maitoon keitetyn makaroonivellin kansakoulussa. Ne haalean vellin pinnalla kelluvat inhottavat lötjäkkeet, vieläkin tekee huonoa kun niitä muistelen. Mutta tarkoitukseni on ottaa esille kolme mieluista, herkullista muistoa makujeni maailmasta.
Kotona vaikka niukat olot olivatkin oli aina iltapäivällä kahden kahvien yhteydessä äidin leipomaa pullapitkoa pöydässä. Aika nuorena suotiin juoda kahvia, ensikosketukset siihen olivat niin että kahvitilkan joukkoon runsaasti hienosokeria, paksua kermaa ja kuppi survottiin täyteen nisupitkoa, pullamössöksi sitä sanottiin ja herkullista oli.
Kotirannassa Tammelan Pyhäjärven jäällä oli kerran talvessa ravikilpailut. Paikalla oli aina kioski, yksinkertainen kovalevyhökkeli jonka ainoa myyntituote oli kuumassa vedessä kelluvat höyryävät ihanaa tuoksua erittävät nakit. Maksoivat ehkä 20 penniä kappale. Niitä varten säästin aina niukoista tulolähteistäni saatuja rahoja niin että pystyin ostamaan ainakin viisi nakkia. Pureskelin niitä silmät ilmeisesti ummessa pieninä haukkapaloin suurta kulinaarista nautintoa tuntien, yhtä juhlaa se oli.
Aika pikkupoika olin kun jostain tulin ymmärrykseen että suuressa maailmassa oli tarjolla hampurilaisia. Kovasti ne kiehtoivat mieltä, jostain syystä kuvittelin niiden olevan aivan erikoisen herkullisia, mukaan laitettiin kuulemma tomaattikastiketta jota kutsuttiin ketsupiksi, sekin kutkutti mielikuvitusta ja makuhermoja. Sattui sitten että sukulaisten mukana pääsin Helsinkiin Linnanmäelle ja olin kuullut että siellä myytiin näitä hampurilaisia. Säästin etukäteen, en niinkään ajatellut huvilaitteiden pääsymaksuja kuin hampurilaisia. Enkä pettynyt kun suuri päivä lopulta koitti, hampurilainen maistui yksinkertaisiin kotiruokiin tottuneessa suussani taivaalliselta, tämänkin nyt kymmenien vuosien jälkeen elävästi muistan.
No nyt ollaan asian äärellä, makumuistot, ai että, ai että😋
On niitä lukematon määrä, rakas mummoni oli sekä kansakoulun emäntä, että paikallisesti hyvin arvostettu pitikokki, leipuri. Leipoi ja laittoi ruokia häihin, hautajaisiin, syntymäjuhlin jne.jne.
Minä kun tykkäsin mummon luona viettää kesät ja hän kun tykkäsi opettaa ja antaa tehdä niin se oli ihan yhtä juhlaa.
Edelleen tänä päivänä teen paljon ruokaa ihan prikulleen kuten mummo opetti, niin leipiä,pullia kuin myös kalaa, eli makumuistot elävät lähes identtisiä, raaka-aineet ovat jonkin verran muuttuneet ajan saatossa, mutta kyllä se juttu sieltä löytyy.
Ainoa erityinen mitä en ole pitkään aikaan saanut tehtyä on viili ihan oikeaan lehmän maitoon, siis ei meijerissä käyneeseen.
SOT:n maksamakkara, siinä oli herkku, jota ei enää saa, eikä kyllä oikein saa ihan kunnon porilaistakaan mistään.
Kalakukko unohtui, ihan parhaasta päästä. Pohjoissavolainen isän kotipuolesta pikkuahvenista, hauenpuikkareista ja runsaasta runsasläskisestä sianlihasta. Kuori tietysti rukiinen kotona leivottu, hapatteen vanhan taikinatiinun urista ottanut. Kuori oli paksu että siihen oli helpompi levittää roima kerros talossa kirnuttua keltaista hyvin suolattua voita.
Isoäidin naapurin lehmän maidosta tehty hyvä viili minullakin hyvin mielessä.
Mummon limppu. Hän ei ikinä reseptiään halunnut jakaa. Leipoi sitä jonnekin 90-vuotiaaksi asti, sen jälkeen se jäi ja vuotta ennen satasta siirtyi iäiseen lepoon. Eräs sukulainen pääsee todella lähelle, mutta ei aivan.
Toinen juttu on arkisempi. Sedällä oli tapana lauantaisin grillata uunissa kanaa pitkän kaavan kautta, sitten sen kanssa currykastiketta ja ranskalaisia perunoita. Olen koittanut optimoida currykastikettani että pääsen lähelle. Isäni onneksi hanskasi myös samaa lajia ja tästä on vähän tullut opittua. Se on tuo kastike kaiken ydin tässä, toki uunissa pitkään tehty kana vaatii sekin malttia. Sedän tapauksessa toki kanakin saattoi olla omalta tilalta.
Minä aikanaan tykkäsin kansakoulussa vispipuurosta nam
Kyllä ne nakit tuli syötyä täkäläisissä jäärata- ajoissa, järven jäällä, melkein meidän pihassa.
Ristiinnaulittu,eli loimusiika, merikarvialainen herkku kuin myös raskaasti täysmaidolla ja voilla höystetty rantakala. Nuotio ja vanhempien kalamiesten jutut, se turvallisuuden tunne, kun kläppiä ”opetettiin”.
Siitä samasta tunteesta ja muistosta kumpuaa se kun taannoin tein avauksen setämiehestä nuorten naisten kanssa kalassa, jatkuvuus ja luottamus siihen, että johonkin voi aina nojata.
Tämä onkin aika hassu. Siis kun rupesin asiaa miettimään, niin minulla taisi olla lapsena aika kielteinen suhde ruokaan — siis jopa etuoikeutetun kielteinen. Ruoka oli asia, joka keskeytti aina jonkun touhun, jota mieluummin olisin ollut tekemässä, tai muutoin tuntui pakolta.
Kielteinen suhde ruokaan heijastui jopa kouluun siten, että vaikka muutoin pidin koulusta ja sain hyviä numeroita, niin heittäydyin pelleilemään kotitalous-tunneilla, pilaten tahallaan omat ruokani sekä yrittäen pilata myöskin ruuat, joita luokkakaverini yrittivät vääntää. Kouluruokalan haju itsessään oli minulle vastenmielinen, ja ulkomailla eläessä tykkäsin, kun koulussa ei ollut kouluruokailua, vaan sai vaikka käydä leipomossa hakemassa lämpimän juustosämpylän muutamalla kymmenellä centillä, tai käydä porukalla jonkun kotona syömässä.
”Makukauhumuistot”:
– tilliliha
– kangasrouskukeitto
– klimppisoppa
– ”lihasuonikeitto”
… jota Aino Toivonen keitti koulun ruokalan padassa.
”Kotitkutoiset gourmeet”:
– Kotona puuhellan uunissa paistettu omatarve possun kinkku
– savulihakeitto
– lihakääryleet, kaalikääryleet ja palapaisti
– Brantsun hampurilainen
– Tapolan nakit
Ennen joulua ostettiin kaupasta kappuraiset kapakalat, luultavasti turskaa.
Niistä revittiin nahat irti ja laitettiin lihat koivuntuhkalipeään pehmenemään jouluksi.
Jouluna keitettiin, katettiin valkokastikkeella, mausteeksi pippuria ja suolaa.
Tuota makuelämystä olen silloin tällöin kaipaillut.
Hesan assan lihis oli iso ja maistui isoon nälkään…
Kermainen savuporokeitto.