Joskus olen johonkin tämän kirjoittanut, tietokoneeni syövereistä. On vähän pitkähkö mutta eihän ole pakko jaksaa. Ajattelin että voisi olla kevennystäkin ankaraan vaalinalus kiistelyyn ja viisauteen.
Useimmille meistä Aisopoksen eläintarinat (faabelit) lienevät tuttuja. Tunnettua on että niihin liittyy moraalisia opetuksia. Näin on laita myös tarinassa ketusta ja korpista. Siinähän tapaukset menevät niin että korppi istui puun oksalla juusto nokassaan, ohi kulkeva kettu höynäyttää korppia laulamaan kehuen sen ääntä mukamaskin erityisen sulokkaaksi. Korppi uskoo, menee halpaan, alkaa innoissaan raakkua jolloin juusto vääjäämättä tipahtaa sen avoimesta nokasta ja kettu nappaa sen, syö makeisiin suihinsa röyhtäisten ravittuna tuuheasti päälle.
Tämän tarinan opetus on että tyhmyydestä sakotetaan ja että imartelu sumentaa arvostelukyvyn.
Sitä ei tarinassa juuri kummastella että mistä korppi on juuston saanut. Juustot eivät kuulu ravinteisiin joita korppi luonnosta syötäväkseen löytää. Herääkin vahva epäilys että korppi onkin varastanut juuston. Tätä jopa todennäköistä taustaa vasten on tavallaan aivan oikeus ja kohtuus että korppi menettää ryöstösaaliinsa, ei pääse siitä itse nauttimaan ja saa lisäksi hävetä itseään ymmärrettyään menetyksen myötä oma tyhmyytensä.
Entäs sitten ketun osa ja käytös. Lyhyesti sanottuna on erittäin rumaa käyttää hyväkseen omaa oveluuttaan toisen tyhmyyttä vastaan. Oikeus ja kohtuus olisi faabelissa asettaa myös repolaiselle jonkinlainen rangaistus jo ihan sen vuoksi että pahan pitäisi aina saada palkkansa. Nyt jää lukijalle sadusta helposti sellainen käsitys että toisen yksinkertaisuuden tietoinen hyväksikäyttö on hyväksyttävää. Jos nyt ajatellaan että kettu jostain olisi tiennyt että juuston on korppi varkauden kautta hankkinut niin se ei yhtään kevennä ketun huonoa käyttäytymistä.
Pohdiskelin sitäkin että miten sovittaisi tätä tarinaa nykypäivään, meihin ihmisiin. Voisiko ajatella että muodin ja ulkokuoren vietävänä olisi tuo korppi ja kettuna kauppias ja vaatevalmistaja. Mainokset kuten ketun mairittelu ja korppi kuvitelmissa että uusi viimeisen muodin mukainen talvipalttoo loisi ympäristöön kuvaa fiksummasta ja jotenkin paremmasta yksilöstä. Korppi (kuluttaja) jonka viimevuotinen talvitakki on vielä lähes uuden veroinen ja käyttökelpoinen, tuo huonolla itsetunnolla varustettu laumasielu menettää rahansa turhamaisuuttaan ja kettumainen ahnas kauppias myhäillen kasvattelee omaisuuttaan.
Kettua kuvaillaan meillä päin tarinoissa ovelaksi. Se on toki sitäkin, melkoinen monitoimiselviytyjä luonnossa, mutta myös äärimmäisen leikkisä eläin. Se on älykkyyden merkki. Kuten myös ahneus ja oveluus.
Tarinan moraalin voi nähdä niinkin että hyviä taitoja voi käyttää hyvään tai pahaan.
Eikö miehille teknologiaroju ja tekniset hilavitkuttimet ole enemmänkin sitä haisevaa juustoa, mietin?
Minullekin luettiin lapsuudessa näitä boomerien cooleja kirjoja kuten Grimmin veljesten väkivaltasatuja, Münchhausenin edesottamuksia sekä Aisopoksen tarinoita, jotka kuitenkaan eivät minuun tehneet sillä lailla vaikutusta kuten veljiini. Sen sijaan mikä on ollut kiehtovaa, on ollut lukea siitä, miten korpit ovat älykkäitä ja osaavat käyttää työkaluja sekä päätellä miten jokin pulma ratkaistaan! Ketun älykkyydestä en tiedä, mutta koirista olen lukenut mm. miten ihmisen selektiivinen rodunjalostus on vaikuttanut jopa siihen miten eri roduilla aivot ovat rakentuneet täysin erilaisiksi ja erikoistuneet erilaiseen ”älykkyyteen”. Ettei siis koira itsestään opi vaikkapa paimentamaan, mutta paimenkoirien aivot ovat erikoistuneet siihen, että vaikkapa collie oppii tietyt asiat aivan eri tavalla kuin jokin toinen rotu, jolla on alttius toisenlaiseen älykkyyteen.
Näin siis älyykkyyttä ei ole yhtä laatua, jota voisi samalla tavalla mitata kaikilta koirilta — ja tämä voi antaa myös aihetta olettaa vastaavaa meidän ihmisten ”älykkyydestä”.
Siksi onkin minulle aika hassuja tällaiset korppi vs. Kettu-yksinkertaistukset tai tyhmä vs. ovela-vastakkainasettelu, joka johtaa harhamaiseen ajatteluun, että olisi jotenkin yksinkertaisesti jaoteltavissa ihmiset ryhmiin ja fiksuihin.
Eläintutkimuksen valossahan saattaa olla niin, että kettu on paljon kehittymättömämpi kuin korppi pulmatilanteissa tai päättelyssä…
Tässä linkki tuoreeseen meneillään olevaan tutkimusprojektiin:
https://projects.iq.harvard.edu/caninebrains/caninebrainsMRI
🐾
Erin Hecht, speaking as both scientist and dog lover, explained how her interests came together:
“They beg to be analyzed,” said the assistant professor of neuroscience in the department of Human Evolutionary Biology. “You find yourself constantly thinking about what goes on in their heads.” – –
Hecht isn’t entirely sure why dogs have not been long considered proper study subjects, but she theorizes that it’s easy to dismiss what lies at your feet.
“It was weird to be doing this back in 2012. When I told people, some would say, ‘Oh that’s cute,’” she said. “It took a long time to convince other scientists and funding agencies that dogs could really tell us something about brain evolution.”
(https://news.harvard.edu/gazette/story/2019/09/harvard-researcher-finds-canine-brains-vary-based-on-breed/)
Fiksut korpit:
”It’s no secret crows are smart. They’re notorious for frustrating attempts to keep them from tearing into garbage cans; more telling, however, is that they are one of the few animals known to make tools. – –
While tool use in the animal kingdom is not unheard of — chimps use sticks to “fish” for termites and other animals use rocks to smash open nuts or shells — New Caledonian crows stand out for manufacturing multiple complex tools and regularly refining their designs.”
(https://news.harvard.edu/gazette/story/2019/08/like-humans-crows-are-more-optimistic-after-making-tools-to-solve-a-problem/)
Eläinten aliarvioimisesta ja ehdollistumisesta:
“I think we tend to under-anthropomorphize animals, especially really intelligent animals,” she [Dakota McCoy] said. “It’s not that they are machines, and we are feeling beings. Clearly, animals also have emotional reactions and moods.” – –
“Maybe crows are just like humans and other primates in that, when they’re doing these complicated actions, they’re reinforced not just by getting a prize out of it, but because they actually enjoy the process itself,” she said.
(Sama lähde kuin yllä)
Varislinnuilla on älliä, kana taas on nopea oppimaan.
Itsekin oman primitiivisen koirani kanssa olen havainnut, että toisin kuin monet terrierini, ei primitiivinen koirani koe herkkupaloilla palkitsemista läheskään niin motivoivaksi kuin onnistumisen kokemukset yhdessä touhutessa, jolloin koira itse saa käyttää aivojaan minun kanssa mukana pysymisessä. Koira ei edes ota herkkupalaa aina kun sille sellaista palkinnoksi tarjoan: äänensävy ja kiitos on koiralle riittävä palkka sen lisäksi, että se saa kokea olevansa hyödyllinen tehdessään koiran tehtävää yhdessä elämää ihmetellessämme.
Tänne tämä oli tarkoitus sijoittaa Matin fabeleiden sokerikuorrutteeksi:
Kissakin oppii käskyjä ja temppuja kuten koira, mutta toisin kuin koira, se ei kykene kiintymään ihmiseen eikä nauti yhteistyöstä, eikä kykene laumassa yhteistyöhön, vaan touhuaa ihmisen mukana parasiitinomaisesti koska hyötyy ihmisestä/ toiminnasta jotakin.
Itse opetin lapsuudessani kissan juoksemaan pyörän vierellä yms. Ja aikuisena minulla oli eräs pelastettu kissa, joka oppi koiramaisesti kuuntelemaan puhetta sekä tottelemaan käskyjä. Laitoin sen kuitenkin pois antisosiaalisen saalistusvietin takia, kun rupesi vaanimaan sekä sadistisesti ilottelemaan itseään pienemmän koiran kustannuksella.
Myöhemmin sitten kun kävin katsomassa kissaa, että kuinka se voi uudessa asuinpaikassaan, niin ei edes tervehtinyt minua tai osoittanut mitään kiintymyksen merkkejä, vaikka vuosia oli asunut kanssani. Oli jo muuttunut uuden kotinsa parasiitiksi nauttien elintasosta ja hyvästä passauksesta uudessa kodissa, mikä huojensi omaa mieltä ja vahvisti sen, että olin tehnyt oikean päätöksen sijoittaessani kissan pois terrorisoimasta omaa koiralaumaani (tuolloin kolme koiraa).
Kiitos Liisa, tunnen itseni vähän otetuksi kun aikaasi ja vaivaasi säästämättä olet näin moniulotteisesti laittanut palautetta kirveellä veistettyyn juttuuni, kirveellä siksi että se on ainoa mahdollisuuteni.
Oli äkkinäiselle mielenkiintoista lueskella mitä kaikkea tämä faabeli ja sen omatekemä huumoriksi kuviteltu epilogini syvemmin ajattelevassa herättää.
”Hyvää päivää, sanoi kettu.
– Hyvää päivää, vastasi kohteliaasti pikku prinssi, joka kääntyi katsomaan, mutta ei nähnyt ketään.
– Minä olen täällä, sanoi ääni omenapuun alta…
– Kuka sinä olet? pikku prinssi kysyi. Olet hyvin sievä…
– Minä olen kettu, sanoi kettu.
– Tule leikkimään kanssani, pikku prinssi ehdotti. Olen niin surullinen…
– En voi leikkiä kanssasi, kettu vastasi. Minua ei ole kesytetty.
– Ai, anteeksi, sanoi pikku prinssi.
– Mitä tarkoittaa ”kesytetty”?
– —
– Se on aivan liian unohdettu käsite, sanoi kettu. Kesyttää on sama kuin ”solmia siteitä…”
– Solmia siteitä?
– Aivan niin, kettu sanoi, nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta pikku poikaa. Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa…
– Alan ymmärtää, sanoi pikku prinssi. On eräs kukka… luulen, että se on kesyttänyt minut.”
~ Antoine de Saint-Exupéry/ Pikku Prinssi
Ote runosta ”Korppi”:
Deep into that darkness peering, long I stood there wondering, fearing,
Doubting, dreaming dreams no mortal ever dared to dream before;
But the silence was unbroken, and the stillness gave no token,
And the only word there spoken was the whispered word, “Lenore?”
This I whispered, and an echo murmured back the word, “Lenore!”—
Merely this and nothing more.
Back into the chamber turning, all my soul within me burning,
Soon again I heard a tapping somewhat louder than before.
“Surely,” said I, “surely that is something at my window lattice;
Let me see, then, what thereat is, and this mystery explore—
Let my heart be still a moment and this mystery explore;—
’Tis the wind and nothing more!”
Open here I flung the shutter, when, with many a flirt and flutter,
In there stepped a stately Raven of the saintly days of yore;
Not the least obeisance made he; not a minute stopped or stayed he;
But, with mien of lord or lady, perched above my chamber door—
Perched upon a bust of Pallas just above my chamber door—
Perched, and sat, and nothing more.
Then this ebony bird beguiling my sad fancy into smiling,
By the grave and stern decorum of the countenance it wore,
“Though thy crest be shorn and shaven, thou,” I said, “art sure no craven,
Ghastly grim and ancient Raven wandering from the Nightly shore—
Tell me what thy lordly name is on the Night’s Plutonian shore!”
Quoth the Raven “Nevermore.”
~ Edgar Allan Poe