Aram Aflatunin kolumni: Kun sota syttyy, on aika järjestää festivaalit
Ilmari Käihkön kolumni: Sodan tulkintaa vaikeuttavat sen ensimmäiset uhrit, totuus ja monitulkintaisuus
Janne ”Rysky” Riiheläisen kolumni: Venäjä on rakentanut hyökkäyssotansa tueksi valheiden vuoren – se möllöttää myös rauhan tukkeena
Tämän aamun lehdessä oli armenialaisen Aram Aflatumin kolumni.
Kaikki nuo neljä kolumnia olen ja ajatuksella lueskellut ja pohtinuit asioita.
Minulle ei riitä, että venäläist ovat tuommoisia; syitä löytynee muitakin ja kaiken perustana on eroittaa käsitteet kansa ja hallinto.
Sinällään suhtaudun Venäjän hyökkäykseen tuomitsevasti mutta muistaa pitänee; eivät Venäjä ja Ukraina mitään demokratioita liene, ovatpahan molemmat erittäin kahtia jakautuneita kansoja, joita oligarkit ja suurliikemiehet hallitsevat-
Jos tarkkaan otatte selvää Ukrainan presidentin taustoista, voitte yllättyä.
Molempien maiden asioita olen syvästi pohtinut ja tullut tulokseen, että asiat eivät ihan niin suoraviivaisia ole kuin monet blogistit argumentoivat.
Niin olisko pitänyt antaa venäjän voittaa ja mikä olisi sen tuloksen jatko pohdin?
Pohdin myös miksi Ukrainalle annetaan apua vain sen verran ettei sekään voita?
Kun vastauksia ei tiedetä ovat oivaltavat kysymykset jo puoli vastausta. Sellaisia kysymyksiä Niilo tässä esittää. Itselleni tulevat hakematta mieleen kysymykset joita on esitetty ilman että olisi saatu vastausta. On tosin saatu monia vastauksia. Miksi Suomen jatkosodan päämaja oli passiivinen alkukesällä 1944 eikä ryhtynyt vahvistamaan Kannaksen puolustusta vaikka tiedustelutiedot osoittivat vääjäämättömästi venäläisten suurhyökkäyksen olevan välittömästi tulossa. Ukrainan nykyinen sota ja Naton toiminta ja Suomen jatkosota 1944 ja päämajan toiminta ovat eri asioita. Kuitenkin molempien strategiaa suunnittelevat painiskelevat samanlaisten ongelmien parissa olematta vastoin usein luultua lamaantuneita ja neuvottomia ja ratkaisevatkin niitä samankaltaisesti mistä eivät saa kiitosta ammattimaisilta sotahistorioitsijoilta, puhumattakaan että runsaana rehottavalta kolpakkostrategien joukolta – niin asiantunteviksi julistautuvilta kuin meiltä taviksilta
Periaatteessa kannatan enemmän itsenäisyyden puolesta taistelevia kuin imperialisteja, nujertajia.
On monia joita säälittää ukrainalaisten kohtalo, mutta suurin huoli heillä että jos Putin nujertaa Ukrainan niin hyökkäyssodat eivät siihen lopu. Kun mieli on sairas niin minkä sille mahtaa.
”Politiikka on laillistettua rikollisuutta” totesi eräs läheinen, jonka kanssa en enempää voisi olla yhtä mieltä.
Ja mikä minua tässä kaikessa hämmentää on se, etten tiedä onko se Suomelta ja länsimailta tahallista tekopyhyyttä vai oikeasti puhdasta sodan pelkoa vai kollektiivista kansallista sokeaa piittaamattomuutta/itsekkyyttä, että meillä maassa, jossa korkealla statuksella sekä ymmärryksellä holhotaan päihde- ja mielenterveysongelmaisia, jotka meillä pöpilöissä kirjoittelevat valmiiksi gradujaan/ maisterintöitänsäkin, ei kuitenkaan kyetä millään tavalla asiallisesti suhtautumaan siihen ilmiöön, kun sitten itänaapurissa valtion johdossa on tällainen hullu.
En mielelläni käytä sanaa hullu, koska siihen liittyy niin vahva negatiivinen ja toisia haukkuva lataus, mitä en tahdo itse kylvää.
Kuitenkin toivoisin että ihmiset rehellisesti ja viisaasti pohtisivat myös meidän länsimaista ja erityisesti introvertin kylmää, järkeä sekä tiedettä korkeimmalle arvostavaa suomalaista kulttuuria.
Koska pelkään venäjää enemmän sitä, että jos emme asioita tiedosta sekä katso itse peiliin, niin meillä pian omaa yhteiskuntaa ohjailevat tyhjät ihmisen kuoret, jotka pärjäävät ja suoriutuvat konemaisen hyvin akatemiassa, mutta eivät omista minkäänlaista persoonallisuutta/ omaa itseä, vaan täysin irrallisia ihmisinä kaikesta ja tuuliajolla työskentevät ministeriöissä, jonne pelkän älyn/ lahjakkuuden perusteella nostetaan, kuten itänaapurin hullu.
Että kun Suomi tällaisia ihmisiä kannustaa korkeisiin virkoihin sekä ihannoi robottien kanssa kilpailukykyisinä yhteiskunnan älykköinä, niin mikä siinä on, ettemme asiallisesti ja viisaasti kuitenkaan osaa suhtautua itänaapurin mielenterveysongelmaiseen presidentiin, joka tappaa sodassa kuten psykoosisairas Tuukka Taipale Helsingin esplanadilla?
Pointtini ei todellakaan ole pelotella mielenterveysongelmilla eikä haukkua mielenterveysongelmaisia, vaan ajatus mitä yritin tuoda esiin on se, että mielestäni länsimaiden ja erityisesti Suomen kannattaisi hiljalleen lopettaa yliällyllistämisen, lahjakkuuden sekä tieteen ihannointi, ja kääntyä terveiden, pienten ja inhimillisten, hyvien asioiden äärelle, jotka eivät turmele kulttuuriamme ja saa meitä rakentamaa konehalleja kaikkien metsien päälle.
Jospa ihmisyys ja ihmisenä oleminen olisikin se terve korjausliike?