Nyt, kun melskaaminen on alkanut alkanut pääministerin avioerosta, alkoivat kaikki ”neuvonantajat” viisastelemaan, että minähän sen jo tiesin, ennustin tms. jonninjoutavaa. Pääasia on se, että ”meillä se kukoistaa” ja, että pitäisi tehdä kuin minä ja me. Ja, me olemme niin onnellisia olleet ja olemme elämämme loppuun saakka.
Niin sitä luulisi, kun äijä heiluu vieraissa, minkä silmä kantaa ja muija on kiinnitetty hellan ja koukun väliin. Rahat on vain äijän lompakossa, josta murut lasketaan muijan ruoka-ostoksiin ja ukko kiljuu että, missä sapuska on ja sassiin ! Rouva kyllästyy ja uhka avioerolla. Äijä sanoo, että eroa vaan, mutta penniäkään et saa. Ukko ryyppää ja kiikkuu kaljakapakassa, ja muija päivystää henkensä uhalla.
Sitten, kun joku naapuri eroaa, alkaa kova itsepuolustelu, että kyllä meillä on niin hyvää, että miksette tee niin kuin me. Ja sama meno jatkuu. Taas muija pannaan hellankoukkuun kiinni, ettei karkasi.
Mutta syystä tai toisesta ihmisten elämä ja toisen luonteet paljastuvat ajan kuluessa ja alkavat mielet ja kielet erota. Käydään jopa neuvoloissa, kun menee vaikeaksi. Tai sitten mennään yhteen nuoruuden sokaistuneina ilman elämänkokemuksia. Tai törmää uuteen sielunkumppaniin. Tai ajan kuluessa jompi kumpi saa kupin täyteen, hakee eroa tai tekevät sen yhdessä. Se on vaikea tapaus aina, jos vielä on kysymys yllätyksestä, on lapset ja omaisuus saati rakennusprojektit kesken. Sitä sanotaan pieneksi kuolemaksi.
Mennään vain silmät ummessa, heti sokkona alttarille tai kituutetaan sairaanloisessa suhteessa riutuen, että kyllä se kaikki kestää, kaikki se kärsii, kun kerran on luvattu.
Kausi oli ylikuormittava ja vaatii remontin uuteen alkuun no eroshan se Valtonenkin ja jatkaa..
En ainakaan minä osaa antaa neuvoja, oltiin vaimon kanssa yhdessä vain vähän yli 50 vuotta.
Kyllä olisi vaikeaa neuvoa ketään saati arvostella äärimmäisen henkilökohtaisissa asioissa.
Enpä usko, että pitkät avioliitot ovat enää tätä päivää. Yksinasuvien tilannetta käsittelevässä, taannoin tänne blogeillekin jakamassani podcastissa valotettiin kiintoisalla tavalla juuri tuota avauksessa kuvattua avioliitossa pysymisen pakkoa aikana, jolloin naisilla ei taloudellisista tai muista syistä ollut mahdollisuutta toimia omien toiveidensa mukaisesti.
Väkisin/ periaatteesta/ laiskuudesta pitkässä suhteessa oleminen ei ole tae ihmisen henkiselle hyvinvoinnille — siitä minulla on ihan miessukupuolistenkin läheisien taholta näyttöä. Mutta he itse eivät tahdo/ uskalla erota. On hienoa, että Marin uskaltaa. Ehkäpä hän on kasvanut ulos nuoruuden rakkaudestaan, ja ero suo Marinille paremmat mahdollisuudet kulkea enemmän omia arvojaan kohti.
Ihmisten elämissä voi olla hyvin monenlaisia rakkauksia, joista jokainen voi olla omalla tavallaan juuri oikea. Lapsienkin persoonallisuuksien kehitykselle on hyväksi, kun perhepiiri on laajempi, jolloin lapsi saa laajemman luotetun joukon ympärilleen aikuisia, joilta oppia tärkeitä sosiaalisia taitoja! Mitä laajempi luotettava joukko, sen monipuolisemmin sitä kenties on mahdollisuudet kehittyä sosiaaliseksi olennoksi. 🙂 Vielä kun vanhemmat suhtautuvat eroonsa myönteisesti signaloiden lapsilleenkin oman hyvinvointinsa merkitystä sekä asian parhaita puolia, eivätkä lähde kostoleikkiin vetäen lapsiaan osallisiksi tällaiseen isin ja äidin väliseen pallopeliin!
Tuskinpa Marin lastaan lähtee kiusaamaan.
Kyllä minä olen rohkeasti eri mieltä. Oltiin yhdessä, eikä koskaan tuntunut siltä, että joku, tai se toinen vaan laiskottelisi. Riitaa toki oli monta kertaa, mutta ei se koskaan johtanut eroon asti. Aikanaan mietittin lapsen synnyttyä, että miten hoito järjestetään tulevaisuudessa. Lupulta päädyttiin siihen, että äiti hoitaa kotana. Ei kannattanut käyä töissä ja maksaa lapsen hoitokulut. Lopulta lapsi kasvoi kotona kouluun asti. Nyt on itse akateemisesti koulutettu varhaiskasvatuksen opettaja.
Aikanaan minun vanhempani erosivat, olin jo melkei aikuinen. Se oli kova paikka minulle, sairastin henkisesti sitä todella pitkään. Silloin toivoin, kun ei osuisi kenenkää kohdalle vastaavaa. Monta samanlaista tapausta tiedän tuttavapiiristä.
Uskon myös, että niitä elämänsä rakkaustarinoita on mahdollista kokea/ elää läpi yhden ja samankin kumppanin kanssa, jos vaan osapuolet ovat molemmat tyytyväisiä ja heidän rakentamansa juttu molempia palvelee. Entinen kumppanini sanoi kauniisti, että suhteessa olennaista ei olisi kummankaan ihmisen henkilökohtaiset ominaisuudet tai ihastuminen toiseen, vaan enemmänkin se, millaisen yhteisen projektin osapuolet onnistuvat luomaan siten, että molemmat tykkäävät siitä mitä yhdessä luotu. Että parisuhteessa ei ole vain kaksi ihmistä, vaan se suhde itsessään muodostaa kolmannen entiteetin, jota molempien tulisi rakastaa jonakin, mikä ei ole kummastakaan yksin kiinni/ kummankaan yksin rakennettavissa/ nojaa kummankaan ihmisen yksittäisiin ominaisuuksiin.
Mielestäni kovin älykkäästi ja kauniisti ajateltu, muttei siitä kuitenkaan tullut käytännössä kuin helvetti.
On varmasti niin monenlaisia suhteita kuin mitä pariskuntiakin, ja omassa lähipiirissä on monenlaisia tarinoita, enkä usko että mikään yksittäinen resepti tai totuus pitäisi kutiaan minään yleistyksenä kaikista. Eri persoonallisuudet toimivat aivan eri tavalla eri yhdistelmissä jo, ja lähipiirissäni eräs pitkä suhde päättyi karseaan tragediaan kun siinä toinen osapuoli leikki liikaa pelastavaa sankaria kun toinen taas oli ikuinen ”pikkutyttö”, jossa asetelmassa kumpikaan ei sallinut itsensä eikä toisen olla kokonainen, monipuolinen persoona kaikkine puolineen.
Minulla on myös eräs ystävä, joka on elänyt ihan yliopiston alku-ajoilla tapaamansa ihmisen kanssa tähän päivään saakka, ja heillä on lapsia sekä hyvä ja toimiva, periaatteessa tasavertainen suhde, mutta mies vaan on koko suhteen ajan pettänyt sekä pitänyt rakastajia ja lopulta ihan luvallisesti heidän avattua suhteensa naimisiin mentyään, jatkaa mies omia sivuseikkailujaan sellaisella sopimuksella, että vaimo on pyytänyt ettei hän sitten kotona avaudu noista kuvioista, koska vaimo ei halua kuulla äijänsä seikkailuista. Sanoi vaan, että seikkailkoon. Ja mies ei myöskään koe tarvetta erota, koska suhde toimii käytännössä hyvin.
On sitä kaikenlaisia kuvioita ihmisillä 🙂
Ihmisillä on tosiaan kaikenlaisia kuvioita, omani muistuttaa suuresti Pentin tarinaa paitsi että emäntä edelleen tässä hyvissä voimin ja rakkaudessa kanssani kupsuttelee.
Omat kokemukseni tuttujen eroista ovat aikuisten osalta sellaisia että hyvä kun erosivat, useimmin molemmille osapuolille mutta lasten osaa surkuttelen, sitä enemmän mitä pienempiä ovat. Liekö kun olen niin vanhaa sukupolvea että valtaosa tutuistani ja sukulaisistani elelee aivan hyvässä tai mukiinmenevässä liitossa.
Että pääsee totuttamaan täysillä omaa itseään, tehdä ja mennä juuri niin kuin itse haluaa ainoana eron syynä on mielestäni huono ja takuu että uusi elämä pitkäänkin tyydyttää ei välttämättä ole hyvä.
Mutta mistä me tiedämme, mitkä ovat Marinin eron todelliset syyt ja tekijät. Emme mistään. Hänhän sen tietää — ja itse voin vain kuvitella, että noin hektisessä ja vaativassa työssä tällaisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa sekä kaiken kotimaisen kritiikin kohteena ei sitä ihminen välttämättä jaksa tai kaipaa sitten kotiin enempää työtä, jota parisuhde on: työtä.
Voisin kuvitella, että Marin saa aika paljon uraltaan, ja kotiin iltaisin palatessaan ehkä toivoo rauhaa ja vapautta tehdä mitä hän itse haluaa vapaalla. Lapsen hoito varmaan jo itsessään ottaa oman siivunsa, eikä siihen päälle moisessa vaativassa ammatissa ehkä jaksa sitten miehenkin tarpeista huolehtimista… mistäpä sen kansalainen tietää.
Jk. toki varmasti koemme asiat aivan eri tavoin riippuen persoonallisuuksistamme, toiset nauttivat 24/7 ympäriinsä hääräämisestä, kuten erään läheiseni kumppani, joka käytännössä hyörii pysähtymättä ympäriinsä, koska hyörintä on hänen elämänsä tarkoitus ja kumppania miellyttää sekä hyödyttää. Itselläni ei hermot kestäisi puolta tuntia kauempaa alituista häärintää, josta esimakua sain riittämiin edesmenneessä kovaa työtä vaatineessa suhteessani hyvinkin tunnekylmän ja ylirauhallisen ihmisen kanssa, joka jopa hän valitti minulle siitä, kun koin että toisella oli minuun nähden melko huvipuistomainen parisuhdekäsitys.
Vieläkään en ole siitä väsymyksestä toipunut kuitenkaan, mitä parisuhde minulle aiheutti, josta syystä jopa jouduin lääkäriltä pyytämään ilopilleriä, etten vaan nuku ja nuku tulevia vuosia menemään. 😀
No ei tiedetä Marinin eron syitä, miksi sen tässä yhteydessä otit esiin, kuvittelin että puhumme eroista yleisellä tasolla.
Tuskinpa eron syy nyt kuitenkaan on kotitöiden epätasapainoinen jakaminen. Noin rikkailla olisi varaa vaikka palvelijoihin tai ainakin siivouspalveluun ja tilata ruokaa ravintolasta. Enkä usko että Marin kotona on nyrkin ja hellan välissä, kovatahtoinen nainen eikä sellainen ole muutenkaan enää nykypäivää.
Parisuhteelta vaaditaan nykyisin paljon enemmän laatua kuin ennen, mutta luullaan että se laatu tulee itsestään. Toisen pitää tehdä minut onnelliseksi vaikka en edes kerro mitä haluan tai ehkä silloin kun syytän häntä. Hömppäviihde antaa kuvan että parisuhteessa valtava romanttinen tunne jatkuu loppuelämän jos on sattunut löytämään sen oikean. Jos tunne häviää niin on tehty virhevalinta ja pitää vaihtaa. Sitoutumista kammotaan koska se vie vapautta.
En tosiaankaan ymmärrä tuollaisia ” olemme silti hyviä ystäviä ja yhdessä perheenä” – eroja. Miksi erota jos ei ole syytä?
Tässäkö on joku alku-olettama, että parisuhteessa oleminen olisi rationaalisempi elämänmuoto kuin vaikkapa sinkkuus?
Ystävyys ja perheys ei myöskään varmaankaan kumoa sitä, että Marin on myös seksuaalinen olento. Itse rehellisesti en viihtyisi Markus Räikkösen kanssa lehtijuttujen pohjalta samassa tilassa viittätoista minuuttia kauempaa, mutta varmaan nuorena olisin saattanut tuntea jotakin ihastuksen tunteita tällaista hahmoa kohtaan.
Kai nyt varakas ja menestynyt nainen voi erota ja elellä itsekseen jos häntä huvittaa.
Eihän kysymys ole siitä voiko. Jos on soiminut avioliiton niin se kertoo siitä että haluaa pysyvän parisuhteen. Ero on silloin epäonnistuminen.
Eikö elämä ole yksi pitkä sarja epäonnistumisia, joiden kanssa voisi opetella hymyilemään? Mitä ideaa on vaatia ministeriltä täydellisyyttä sukupuolen + iän takia asiassa, joka ei edes koske hänen työtään?
”Parhaat” neuvonantajat ja viisastelijat löytyvät heistä, joita tuollainen tragedia ei ole kohdanut.
Vähemmän täällä kirjojen sisältöjä ruoditaan mutta asian tiimoilta kumminkin. Kuinka satuinkin äskettäin lukemaan italialaisen kirjailijan Elena Ferranten romaanin Hylkäämisen päivät. Fiktiotahan se on mutta voisi kuvitella että monikin avioero syntyy kirjan tapahtumien mukaan ja jäljet ovat yhtä stressaavia. Mies pitää salassa nuorempaa rakastajatarta vuosia ja sitten yksi päivä vaan sanoo että tämä liitto on nyt loppu ja lähtee jättäen vaimon kahden lapsen kanssa pärjäilemään. Koville ottaa hylätylle vaimolle.
Mutta juonipaljastan että naisen osalta kirjalla on monien mutkien kautta onnellinen loppu ja mieskin saa ansioidensa mukaan.
Tampereen Teatteri on tehnyt kirjasta näytelmän, olisi manselaisilla lyhyt matka katsomaan.
Hmm, ehkäpä tuo nykyajassa menisi vähän toiseen asetelmaan, kun katsoo vaikka nettideittipalstoilla olevien miessukupuolisten määrää, joista toki suuri kakkupala lienee salaista haureutta etsimässä, mutta myös sosiaalisten taitojen puutteen vuoksi tuolla lienee iso määrä niitä nuoria ja jopa fyysisesti ns. ”hyvännäköisiä” miehiä, jotka kaipailevat suhteisiin ja päätyvät jopa vanhempien hillomummojen lastenvahdeiksi paremman puutteessa…
Tai ainakin suomalainen versio tuosta teatteriin esitettäväksi voisi kääntyä niinkin päin, että kliinisen yliälyllistämisen introvertissa Suomessa riittää runsaasti hyvinkin estyneitä nuoria miehiä, joille kyllä kelpaa fyysiset ilot vanhempienkin naisten kanssa.
Sanna Marin on edelleen Suomen pääministeri. Pääministerillä on eniten valtaa Suomessa. Mahdollinen aviokriisi tai tässä tapauksessa avioero, voi heikentää pääministerin kykyä hoitaa tehtäväänsä. Tämän vuoksi mediassa ja sosiaalisessa mediassa Sanna Marinin ero on saanut paljon huomiota (ulkomaita myöten). Ja tämän vuoksi pääministerin ja puolisonsa avioeroa ei voi rinnastaa matti- ja maijameikäläisen eroon (kahden kauppa, kolmannen korvapuusti).
Pääministeriydestään huolimatta Marin on tavallinen kuolevainen, ei mikään Leninin kaltainen ”pyhimys” niin kuin hänet glorioineet kulttuurimarxilaiset haluaisivat hänen olevan.
Lasta tulee eniten sääli.
Eronneiden vanhempien rooli lapsiin nähden pitää olla niin isän kuin äidin osalta tasapuolinen. Ei niin, että lapsi ”ryösteään” toiselta syyllistäen. Miehet tästä syystä joutuvat pääsääntöisesti alakynteen.
On myös hienoja toisenlaisia esimerkkejä.
Aikani kuluksi tämän pohdin, eikä kannata ottaa kovin vakavasti. Otan tapauksen jonka kautta voi arvuutella esimerkinomaisen ja pitkään jatkuneen avioliiton tilaa. Aviomies kävelee päivittäin 4 – 6 kilometriä perheen koiran koiran kanssa. Tallentaa reitin älykellonsa syövereihin ja esittelee illan mittaan emännälleen puhelimen näytöltä reittinsä kulun kartalla, kertoo minuutilleen kävelyn keston, keskinopeuden, maksiminopeuden ja askeleittensa määrän. Vaimo joka kerta keskeyttää käsillä olevan askareensa, suo huomionsa miehelleen, kommentoi positiivisessa jopa uteliaassa hengessä, ikään kuin kävelyn kulkua myötäeläen, pieniä kehujakin saattaa mies osakseen saada, sellaista henkistä selkään taputtelua.
Voisi kuvitella että tällainen kertoo harmonisesta ja hyvästä parisuhteesta, mutta ei ole poissuljettu että vaimo onkin ylikiltti vähään tyytyväinen mutta silloinkin liitto olisi kestävällä pohjalla. Äksympi emäntä, itseään toteuttamaan pyrkivä taas ei pitkään jaksaisi kävelysuoritusten raportointia kestää.
Eikä nyt anneta sen häiritä että esimerkin aviomies hyvinkin saattaa olla narsisti
Miksi kävellä yksin ? Tämä ei kaikille sovi, mutta meidän kävelymme on pääosin päivittäin yhdessä luonnossa haistellen metsän tuoksuja, katsellen järven aaltoja, lintuja, hyönteisiä ym.. Puutarhahommissa arkkitehtuuri on vaimon, minun lapio. No, sitten ovat ne omat menot eri harrasteissa kaupungin syövereissä.
Kotitaloustyöt kaupungissa on viety minimiin, että muuhun riittäisi aikaa.
Kierrätyskeskukset, kirpparit ovat aikamoisia aarreaittoja löydöille. Oli pakko hommata oma uusi ”löytöliiteri”.
No, onhan meillä kymmenien vuosien kokemus ja ajatusten luku.
Saattaa olla yllättävää, että kaikki eivät harrasta kuntokävelyä kilometritolkulla päivittäin.
Moni nainen ei ole kiinnostunut sellaisesta reippaamman miehensä kanssa, vaan harrastaa muuta.
Toisaalta kaikki miehet eivät ole kiinnostuneet kukkien haisteluista, kirppareiden koluamisesta jne, mutta nuo erot eivät ole este hyvälle avioliitolle.
P.S. Marin hoitakoon eronsa ihan itse ja omalla tavallaan tarvitsematta tuoda sitä sen enempää lööppeihin.
Ei todellakaan kuulu minulle eikä kiinnosta.
Tuli jo heti Marinin parskunnan erosta selväkisi se, etteivät he itse halua asiaa märehtiä missään julkisuudessa. Mutta julkisuus sen kyllä tekee kysymättäkin.
Selvennykseksi se, että ns. kunto-hikikävelystä ei ole kysymys, vaan luonnossa olemisesta, tarkkailusta ja haistelusta kaikin aistein. Vaimoni pärjää minulle liikkumisessa hyvin, ehkä päinvastoin, hän on notkeampi ja rivakampi tavanomaisessa.
No, on se kummallinen ukko, jos Nekalan ”Lualamies”-äijäkirppis ei edes äijien äijää kiinnosta. Se, muuten lopettaa siinä ja siirtyy uuteen paikkaan.
No, uusia koneita, työkaluja, jopa uusia työvaatteita ja tarvikkeita tms. ja, vaikka mitä löytyy kierrätyksistä puoli-ilmaiseksi saati antiikkiakin joskus.
Paljon mukavampaa tuo on olla ihmisten keskuudessa kuin soppakauhan hämmentäminen.
Mutta sitten se helmi Metson, luku- musiikkisali. Tai Sampola tai ratikalla Hervannan kirjastot- pääosin yhdessä. Minä Yamaha-konserttipianon kimpussa. Vaimo selaa moni-ilmeisiä kotimaisia ja ulkomaisia harrastelehtiä.
Näin se meillä, ei ehkä muulla, mutta painopisteet ovat muuttuneet paikkakuntien ja asumisolosuhteiden mukaisesti joustavasti.
Minulla on yksi hyvä ystävä. Mies. Äitini mielestä hänen pään muoto on hieno. Kiusaannuin kommentista. Ystäväni on kuitenkin varmaankin lähimpänä sitä, mitä ikinä tulen olemaan pitkää avioliittoa; olemme jopa tehneet sopimuksia. Hän tuntee minut 17-vuotiaasta habojensa ympärysmitan puristelujeni melko rasittavilta ajoilta nykypäiviin, joissa välillä otamme viiden tunnin puhelun, jonka päätteeksi saatan hyräillä hänet uneen ja kuunnella puhelimessa hetken hänen tuhinaansa.
Tässä eräs ilmeisen omakohtainen artikkeli asiasta:
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/mirjamiparant1/avioerojen-tragediasta-harvoin-puhutaan/