Kangasalan urkutehdas 180-v 30.7.2023
Miten kaikki nostalgiset elementit saadaan nivottua samaan pakettiin.
Kangasalan kivikirkko v. 1767 ja juhlakonsertti, solistina urkutaitelija Ville Urponen, juontajana Risto Nordell (”Yle-1 Riston valinta”)
Ohjelmassa:
- Taneli Kuusiston: fantasia ” Rasmus virens olivaeum”
- Oskar Merikanto: Rukous
- Louis-Claude Daquin: Le Couco, ( Käki)
- Francois Couperin: Le Rossignol -en-amour, ( Rakastunut satakieli )
- Jean-Philippe Rameau : La Poule, (Kana)
- Johann Pachebel: Aria Sebaldina
- Johan Sebastian Bach: Toccata und Fuge in D BWV 565
- Ja lopuksi tietenkin yhteislauluna: Kesäpäivä Kangasalla yleisön antaumuksella ( oli tuo baritonini vähän ruostessa)
Lopuksi Ville Urponen esitteli upo-uudet urkurin kengät, kun entisitä irtosi pohja kesken konsertin eikä hikisillä varpailla viitsinyt pidempään soittaa jalkiota.
Tunnelma oli sellainen, mitä hieno kesäpäivä voi tarjota, oikeassa paikassa, oikealla ohjelmalla, Kangasalla.
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Kangasalan_kirkko
Kangaalan kirkko on yksi niistä suurista akustiikan puolella joita Suomessa on harvassa
Vaikkapa Tampereen tuomiokirkko on yksi niistä huonosta päästä ääni kiertää kun se renkin housuissa terv tepivaari
Kaareva tasainen katon muoto ja kiviseinät ovat varmaan yksi hyvän akustiikan syy.
Laulun ja kuorojen vaatima akustiikka poikkeaa niin volyymiltaan kuin urkujen äänikertojen suurten hertzi erojen vuoksi.
Urut soivat Tuomioirkossa upeasti,laullle täytyy etsiä istuinpaikka, että kuulee.
Kalevan kirkko on kaikin osin kamala paitsi arkkitehtuuriltaan.
On varmaan noinkin mutta kuoro ei käytä laulaessaan urkuja ne on häiritsevä asia kokonaisuuteen
Mutta tuo Tuomiokirkon akustiikka on surkealla tasolla terv tepivaari
Tykkään Tamperelaisen Aleksanterin kirkon akustiikasta.
Urkuja pidän epäherkkänä soittimena. Mutta saahan niillä penkit tärisemään.
Missä se epäherkkyys ilmenee ?
Niillä saa kuulumaan hyttysen ininän tai pasuunat rumppalien rudimettien paukkeessa.
Ei uruissa ole pianon veroista kosketustuntumaa. Useimmiten äänet riipivät korvia. Vibraattokin usein karmii.
Joihinkin sävellyksiin urut kuitenkin sopivat. Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta on ollut Ruotsin suosituin urkusävellys.
Alkuperäinen sävellys mahdollisesti kotoisin suomalaismetsistä, jonne Kustaa Vaasa aikoinaan savolaisia johdatti. Riitoja tuli Svenssoneiden kanssa.
Urkutulkinnat YouTubessa riipivät yleensä korvia. Suosikkini on poistunut ajat sitten.
Yhden sidettävän kuitenkin löysin:
https://youtu.be/AYdn2nMVRd8
Urkujen soittotapa poikkeaa täysin pianonsoiton tekniikasta.
Urkujen 3 päällekkäistä nuottiviivastoa pitää hallita samanaikaisesti käsin, jaloin.
Pianolla 2 viivastoa.
Urut toimivat hyvän soittajan käsissä yksin kuin sinfoniaorkesteri.
Piano on vain solistisoitin.
Ps. Hae youtubesta Finlandia uruilla, Kalevi Kiviniemi
Tuo Taalainmaa on upea !
Itse koen vähän niin, että soittimesta tulee enemmän kone tai äänentoistolaite kun se sähköistetään, tai musiikin olemus vähintäänkin olennaisesti muuttuu.
Rakastan kaikkea, mikä ei ole sähköistettyä eikä virtuaalista, vaan missä elävän todellisuuden eri materiaalien tuntuman voi soitannan aikanakin aistia ja kuulla ja nähdä välineen kulumisen tai rokan jouhien katkeilun soittamisesta, kuulla ja nähdä ihmisen sormen liikkeet akustisen kitaran kaulalla jne.
Markku ilmeisesti tarkoittaa herkkyydellä sitä, ettei uruissa ääntä tuota suoraan ihmisen suu/ sormi pilliin/ kieleen — mutta eihän pianossakaan. Ja saahan nappuloilla soitettavaan masiinaan ilmaisuvoimaa fraseerauksen kautta, vaikka uruissa on kyllä aika HC-tason valikoimaa äänikertakomponenttienkin kautta siinä, mitä vempeleestä voikaan saada irti.
Onhan joku yksittäinen puhallinsoitin jonkun huulilla tai jonkun akustisen soittimen kielet suoraa sormin tai rokalla soitettuina aika eri tavalla intiimi soittamisen kokemus vähintäänkin.
Itse olen ihan pianossakin kokenut ääntä tuottaessa sen etäisyyden tavallaan jo siinä, kun sointiin ei sillä lailla voi suoraa vaikuttaa — mutta onhan sitten pitkälle virtuaalisissa ”soittimissa” tuo kuulokuvien maalailu ja kotona harjoittelu helppoa. Itse en koe osaavani soittaa oikein mitään soitinta, mutta osaan vaipua syvään ihmetykseen aina ihan kuin ensikertaa musiikkia kuulisi, jos joku vaikka osaa ihan oikeasti ilmaista itseään soittimella. Kosketin/ nappulasoittimet eivät ole oma juttuni, mutta ihailen heitä, jotka niilläkin osaavat operoida hienostuneemmin.
Enpä ole kangaslla käynyt turhaan mutta urkuja ei meille soiteta siellä antaa laulun voiman täyttää kirkko
Jossa on esiintynyt muuten suurin kuoro ainakin Suomessa 1000 laulajaa kerralla lavalla
Voi olla jopa maailman suurin kuoro terv tepivaari
Mä en ole vielä kertaakaan käynyt Lahden sibelius-talossa sisällä, eli siinä kohtaa minulla on aukko sivistyksessä.
Olin Erkki Krohnin porukoissa, kun hommattiin Lahden Sibeliustalon urut.
Lahdessa on edelleen ”Kansainväliset urkuviikot”, jossa soittavat maailman huiput.
https://www.lahtiorgan.fi/
Eräs Lahden innovaatisin tapahtuma oli urkuviikkojen yhteydessä järjestetty konsertti Mustamäen( kallion) autotunnelissa ( 400 m), jossa oli tanssilavat, ravintola ja lavalla digtaaliurut, joita soitti mm. Kalevi Kiviniemi.
Tuo meidän Tampere talo jonkin verran vanhempi mutta kas kummaa en ole siellä käynyt konserteissa terv tepivaari
Se on tavallaan surullista, miten meillä Suomessa vaikuttaa melkein siltä, että se ainoa arvostettu aakkosto on ns. koodauskielten ”aakkosto”, jonka sähköistämisen sekä kaiken virtuaalistamisen valtavirtaan musiikkiakin on laajalti alistettu — ja monialaisuuden/ kokonaisvaltaisuuden väheksynnän trendi näkyy jopa siinä, miten Suomesta koetetaan saada ruotsinkielikin mitätöityä pois.
Ehkä pian voimmekin myös hylätä Suomen- ja englanninkin kielen ja alkaa kommunikoida pelkästään numero- ja koodikielellä ennenkuulumattoman universaalisti. Lasten ei tarvitse opetella puhumaan.
Pelkällä kehonkielelläkin pärjäilee kivasti jumppaavien robottien maailmassa, jossa muutama emoji sekä peban sheikkaus riittää välittämään tarvitut viestit ja signaalit.
Gödel-Escher-Bachin pyhän kolminaisuuden kultaisesta letistä leikataan kaksi säiettä kokonaan pois ja korvataan kaikki matikalla ja koodauksella vain; näppäröittäen ja kätevöittäen ihmisyys virtuaalisen prostituution loputtomasti paisuvaksi yksiväriseksi homogeeniseksi puuromössöksi, niin kaikilla on hyvä mieli ja kaikki kaikille helppoa!
Aika vähän kuuntelen urkumusiikkia, mutta:
”Hammond-urut on sähköinen kosketinsoitin, jonka Laurens Hammond (1895–1973) patentoi huhtikuussa 1934.
Alun perin Hammond-urkuja myytiin kirkkoihin edullisena vaihtoehtona pilliuruille, joskin jazz-, blues-, rock- ja gospel-muusikot myöhemmin huomasivat soittimen hyvinkin käyttökelpoiseksi omassa musiikissaan. 1980-luvulla Hammondin käyttö väheni selvästi liittyen syntetisaattoreiden yleistymiseen, mutta 1990- ja 2000-luvulla Hammond-urut ja sen entistä paremmat digitaaliset jäljennökset ovat uudelleen vakiinnuttaneet asemansa monien eri musiikkityylejä edustavien artistien käytössä.”
(Wikipedia)
Kyseisiä urkuja on käytetty mm. tällä tyylillisesti ”barokki-popiksikin” luonnehditulla The Last Shadow Puppetsien levyllä, jonka sovituksista sekä orkestroinneista vastaa eräs tämän ajan suosikkisäveltäjistäni, jonka musiikillinen lahjakkuus on itselleni ilahduttavalla tasolla:
https://youtu.be/ryHSt7B5x5w
(The Last Shadow Puppets – The Meeting Place)
Viimeksi olen tainnut nauttia kesäisestä kirkkokonsertista vuonna 2016 silloisen tapailukumppanini kutsumana, joka tenorina piskuisessa puukirkossa kailotteli koettaen vältellä kasvoilleen nousevaa hymyä nähdessään minun juovan termarista teetä minun koettaessani vältellä juomislaitteeni käsittelystä lähteviä kiusallisia inahduksia ja narinoita 🙂
Minulla on ollut useita Hammond-urkuja(kin).
Kotisoittimina, puolijalkiolla ne olivat suosittuja erityisesti 80-luvulla. Hammond B-3 täysjalkiolla ja Leslie-kaiuttimilla(fyysisesti pyörivä) on ikoninen. Urku on ns. ”putkisoitin” ennen digitalisuutta ja äänen laatu omanlaisensa.
Tänään ei enää löydy kuin ”miljoonalla” äänikombinaatiolla varustettuja härpäkkeitä ilman jalkioita, kun ihmiset ovat jalattomia ja puolet kädettömiä.
Kyllähän jotakin kokoontaitettavaa, siivouskomeroon nostettavaa koskettimistoa voi käytellä omaksi iloksi vaikka sormi- ja aivojumppailun välineenä opetellen ulkoa soittelemaan jotakin elokuvamusiikkiakin, jonka saa hauskasti kuulostamaan sitten vaikka kauhulta nivaskasäädöin 🙂
Mottoni esim. lapsille on se, että hänen tulee pyrkiä alkamaan soittaminen aina akustisella soittimella ilman mitään automatiikkaa tai kiemuroita ja, että soittimen laatu pitää olla hyvä. Se ei poista laadukasta sähköpianoa, mutta sen koskettimet pitää olla normikokoiset.
Olen samoilla aallonpituuksilla; aivan erilainen suhde musiikkiin ja soittimiin syntyy, kun niitä oppii virittelemään ja hoitamaan ja varjelemaan kylmältä sekä toki musiikin teorian osaaminen olisi ihan suotavaa, jos meinaa operoida enemmän musiikillisessa aakkostossa 😀 Minusta oli hauska, kun eräs suomalaisessa konservatoriossa kevyttä musiikkia opiskeleva tuttava kertoili, ettei itse edes osaa oikein soitella nuoteista, vaikka jonkin tason teoriaa toki viihdemuusikoiksikin aikovat konsussa kävivät läpi.
Minun oppituntini ovat olleet oma kehitelmäni, hiukan suzuki-periaatteellinen.
Se perstuu kahteen asiaan.
1. Oikeaan soittoasentoon ja oikeaan sormien asentoon ja tekniikkaan, ei nuotin nuottia.
2. Oppilaalla tulee olla mielessään ulkoa opittu helppo oma mielikappale, jonka aina tunnistaa.
Tällä periaatteella kappale harjoitellaan, ensin melodia oikealla kädellä muutama tahti. Sitten yksinkertainen sointusäestys vasemmalla.
Näin koko kappale pikku hiljaa loppuun saakka ulkoa.
Tällä metodilla taataan kiinnostus soittamiseen.
Sitten vasta nuotteihin ja teoriaan.
😄 Hyvä Heikki, mitä sitä suotta lannistumaan, onhan kyse lopulta myös hyvinkin intuitiivisesta eläytymisestä vaikkapa johonkin soittimeen — ja onhan noita kulttimuusikoita, joilla ei ole mitään käsitystäkään musiikin teoriasta ja jotka eivät välttämättä edes osaa puhua mitään kieltä, mutta ilmaisevat itseään virtuoosimaisesti musiikin avulla.
Kyllä kaikkea maailmaan mahtuu ja ihminen on monitahoinen, kokonaisvaltainen olento, jonka holistisuus ja intohimoisuus on suomalaisessa kulttuurissa koetettu näivettää villasukissa yliopistoilla sipsuttelun sekä kaiken kliiniseksi älyllistämisen myötä masentavaksi insinööriydeksi.
Yksi suomalainen urkuvalmistamo 80- luvulla, Karkkilassa, loihti WLM-urut, joissa oli ”kirkolliset” äänet. Ääniä pystyi valitsemaan liukukytkimin millaisiksi halusi. Lisänä oli hipaisukytkimet, joilla koko soitin muuttui ”toiseksi”.
Sen elektronitekniikka oli vain vikaherkkä laadukkaiden Yamahan ja Kawain vallatessa markkinat.
Nykyään hyvät digitalisoittimet, pianot jne. ”imitoivat” laadukkaita huippusoittimia urkuineen viuluineen tai saksofoneineen.
Nykyiset kirkkojen urut ovat edelleen pilleillä soivia paljeurkuja, joista toiset puhtaasti pneumaattisia ilman digitalitekniikkaa kuten mm. Porthan, mutta Tampereen ym. kirkkojen pääurut ovat digitaliohjattuja, mutta muuten sähkömoottoripalkein. ”Vanhaan aikaan” urkujen sisällä oli ihminen polkemassa palkeita kuten harmooneissa.
Tukholman Konserhusetin urut tulevat itsellä mieleen. Se oli yksi syitä miksi Nobuo Uematsu aikanaan valitsi sen kiertueensa kohteeksi, koska haluttiin sinfoniaorkesterin avuksi urut. Lopputulos oli melkoisen hienoa kuultavaa. Tästä on jo kymmenisen vuotta aikaa. Ehkäpä taas joku päivä.
Voit kokea samaa Lahden Sibeliustalossa, jossa Sinfonia Lahti ja urut soittavat parastaan. Sibeliustalon akustiikka on ylivoimainen Suomalaisista konserttitaloista.
Joo, Sibeliustalossahan olenkin vapaaehtoisena pari kertaa vuodessa. Kiva talo kyllä – ainoa miinus mitä keksin on liian vähän wc-tiloja. Se aiheuttaa vähän haasteita kun talo täynnä. Mutta se ei ole urkujen vika.
Aivan ällistyksellä ja kateellisenakin luen näitä hienoja, osaamisesta ja musiikin syvällisemmästä ymmärryksestä kieliviä kommentteja. Kateellisena koska itse olen ehdottoman epämusikaalinen mikä näkyy esimerkiksi siinä että en saa mitään irti aikamme kevyestä (anteeksi sananvalinta) musiikista vaan pidän sitä häiritsevänä meluna.
Epämusikaalisuuteni ei kuitenkaan häiritse sikäli että päivät pitkät esimerkiksi Pirkan blokeja lueskellessani soi kodissani klassinen musiikki. Suurista klassikoista eniten pidän suurten orkestereiden esittämänä. Mielisoittimeni on viulu ja muut rokalla soitettavat instrumentit, kamalinta korviini on suuret vaskiorkesterit ja mieskuorot. Että moneen junaan on meistä musiikin ystävistä.
Pakko vielä mainita että mielisopraanoni on Elina Garanca, esimerkiksi hänen habaneransa saa pohjeluunikin värähtelemään ja Ave Mariat liki itkettämään.
Matti, nuo ovat hienoja tuntemuksia. Kyllä sinulla on ”musiikkikorva” sisälläsi, josta kertoo tunne kokea kuulemansa syvältä väristyksin kuten tuo Ave Maria joko hän Elina tai Maria Andersson.
Olen aivan samanlainen; en tunne mitään muuta kuin melua pääosasta nykymusiikkia.
Ne missä laulu on laulua ja soitto soittoa tai oli hän Olavi Virta Jaakko Ryhänen tai Pavarotti. Tom Jones ja Delilah jne.. Tai vaikka rautalankakitaristi Esa Pulliainen.
Minusta musiikin tekemisen formalismista poikkeavuuden kontekstissa erilaisten kuulokuvien maalailu tai musiikillinen outous/erikoisuudet kuten Edgar Varèsen ottautuminen musiikkiin, omia mikrotonaalisille sävelasteikoille luomiaan soittimia rakennellut Harry Partch — tai vaikkapa erilaisista kaupunkielämän hälyäänistä kuten poliisiradion äänitteistä ym. musiikillisia/ äänikollaaseja tekevä Stefanus Strom ovat kiinnostavia. Mutta onhan näitä paljon vielä kiinnostavampiakin….
https://youtu.be/LdAmaoXPNyE
(Stefanus Strom – deserted and slow)
Nyt pistit Liisa sellaisen liturgian pöytään että häpeän musikaalista sivistymättömyyttäni. Kahteen kertaan luin ja ymmälleni jäin. Sellainenkin pääsi mieleeni ettet nyt vähän briljeeraisi sanallisella virtuositeetillasi.
”Mikrointervalli eli mikrosävelaskel tarkoittaa tasavireistä puolisävelaskelta pienemmiksi viritettyjä intervalleja.
Mikrointervallit ovat olleet läsnä eurooppalaisessa musiikissa jo antiikin aikakaudelta läpi renessanssin 1800-luvulle.
Jo antiikin kreikkalaisessa musiikissa esiintyi mikrosävelaskelien systemaattista hyödyntämistä. Myöhäisbysanttilaisessa musiikissa oktaavi voitiin jakaa jopa 78 osaan.
Diatonisen sävelasteikon virityksessä 1500-luvulla havaittu ongelma sovittaa yhteen puhtaat terssit ja kvintit toi mikrointervallit jälleen kiinnostuksen kohteeksi. Esimerkiksi diatoninen puolisävelaskel g-as oli renessanssin aikaa jopa viidesosasävelaskeleen suurempi kuin kromaattinen puolisävelaskel g-gis.
Uranuurtajana mikrointervallien käyttämisessä oli italialainen Nicola Vicentino. Hän kehitti 1555 viritysjärjestelmän, joka mahdollisti kaikkien kolmen antiikin musiikissa tunnetun viritysjärjestelmän, diatonisen, kromaattisen ja enharmonisen yht’aikaisen hyödyntämisen.”
(Wikipedia)
Kyse on siis erilaisista viritysjärjestelmistä ja tavoista virittää eri soittimia vaikkapa länsimaisessa musiikin perinteessä, jota voisi varmaan verrata myös urkujen äänikertojen valintaan soitettavaa kappaletta varten, eli millaisen valmiin asetuksen pohjalta jotakin sävellystä lähdetään operoimaan.
”Äänikerta on uruissa koko äänialan kattava sarja urkupillejä, joilla on sama äänenväri. Useimmissa äänikerroissa jokaista kosketinta kohden on juuri yksi pilli, joissakin useampia. Kaikki äänikerrat on kytketty urkujen koskettimistoihin tai jalkioon. Äänikertoja voidaan vaihdella soittopöydässä olevilla rekisteritapeilla, jotka vedetään ulos, kun äänikertoja otetaan käyttöön, ja suljetaan, kun ne otetaan pois käytöstä. Moderneissa uruissa äänikertojen kytkiminä voivat olla sähköiset painonapit, keinukytkimet tai muut vastaavat. Niiden lisäksi uruissa voi olla myös erilaisia vipuja ja painikkeita äänikertojen yhdistelmien hallintaan.”
(Wikipedia)
Äänenväri siis viittaa vaikkapa siihen, kuinka ihmisen korva erottaa erilaiset äänenlähteet/soittimet toisistaan.
”Länsimaissa mikrointervallit käsitetään enimmäkseen kromaattisen sävelasteikon poikkeamina. Siksi niiden nuottikirjoitus pohjautuu yleensä lähintä kromaattisen asteikon säveltä edustavaan nuottiin, josta poikkeamaa kuvataan erityisellä etumerkillä. Vakiintuneita käytäntöjä ei kuitenkaan ole. Jo ¼-säveltä edustavia etumerkkejä on ollut käytössä useita, jopa satoja. Muunkokoisille mikrointervalleille on olemassa sitäkin vähemmän merkintäkäytäntöjä, joten niitä käyttävät säveltäjät selittävät yleensä omat merkintätapansa teostensa partituureissa.”
(Wikipedia)
Eli vähän samaan tapaan, miten vaikkapa uruille nuoteissa merkitään/ urkukappaleen yhteyteen liitetään tiedot siitä, millä asetuksilla urkurin kannattaa lähteä soittelemaan, eli miten hän ennen soitantaa urut säätää kappaleeseen sopiviksi. 😉
Kysehän on erilaisista aakkostoista; eli vastaavasti kuin miten voimme opetella jonkin kielialueen käytännön ja tavan kirjoittaa / käyttää jotakin kieltä, voimme opetella matemaattisen aakkoston eli tavan kirjoittaa sekä laskea — ja musiikillisen aakkoston, eli kyvyn vaikkapa soittaa nuoteista musiikkia. Ja laajentaa näistä ymmärrystä edelleen.
Mutta vauva oppii myös älyllistämättäkin asioita vaikkei tajuaisi aakkosista tai nuoteista tai mistään mitään jne.
Suomalaisessa kulttuurissa ja erityisesti suomalaiset miehet kuitenkin tuntuvat käsittävän älykkyyden kovin kapeasti jonakin pelkkänä loogis-matemaattisena osaamisena, mikä on tyyliin murto-osa siitä kaikesta, mistä älykkyydessä voi parhaimmillaan olla kyse. 🙂
Nuo liite-wikitekstit ovat musiikinteoriaan littyiviä perusoppeja, joten niistä voit tehdä oman avauksen. Ja se osa musiikin teoriaa on pitkä ja vaativa.
Tämä blogi käsittelee etupäässä kokemuksellisia musiikin tuntemuksia arkielämässä ja tässä tapauksessa Kangasala-tapahtumaa pohjana.
Kiitos kuitenkin !
Olavi Virran ääni ja parhaimmillaan ollessaan kyky tulkita ovat ylivertaisia katsannossani mitä suomalaiseen laulettuun viihdemusiikkiin tulee.
Myös yksi ylittämätön on edelleen Jussi Björling tenoreineen esim. ”Jouluyö”
No mutta arjen kokemuksellisiin musiikki-elämyksiin sekä noihin Kangasala-tapahtuman lintu-aiheisiin vapaasti assosioituen voisin Matin ja Heikin iloksi/ närkästykseksi jakaa vielä pienen annoksen omasta mielestäni tyylikästä ”häiritsevää melua”, jossa sähköviulujen ja tummasävyisten puhallin-vibrojen lisäksi märältä mopilta kuulostavaa vetistä lotinaa mielestäni lämpimän arvoituksellisissa, suoranaisen sielua syleilevissä äänimaisemissa:
https://youtu.be/dd0GfCr4kuM
(Tuxedomoon – The Door / Viaje En La Sierra Madre)
Koko kyseinen levy on kokonaisuutena itselleni erittäin nostalginen sekä kiehtova kovin monella tasolla.
Ei tuo ole edes mexicolaista musiikkia. He osaavat jo perintötekijöinään rytmilliset lattarit jne. Kitara on heidän kansallissoittimensa. Tunnen asian, koska vävymieheni on mexicolainen ja korkean ammattinsa ohessa myös hyvä musiikkimies.
… mutta, hämmästyivät, kun heillä Saksassa pihajuhlissaan mummu ja vaari näyttivät, miten tanssitaan tangot, lattarit, rock’nd roll ja hidas valssi. Saimme ex- tanssijoina valtavat applodit.
Se voimakas kaiho, epätoivo ja rakkauden ilmiöt jotka kieltä ymmärtämättömänäkin riipii sisukalujani on portugalilaisen fado laulajan anti. Ollaan täysillä, ei lällätellä ja lallatella, on maailma joka ei jätä kylmäksi.
Samoja väristyksiä ja elämäntuskaa saa aikaiseksi asiansa osaava leikitön andalusian flamenco laulaja. Elämä on tuskaa, epätoivoa ja menettämistä tai ainakin välitöntä menettämisen uhkaa.
Otin näm nyt esille piruuttani, kertoo myös siitä mikä musiikissa minua koskettaa. Sekin vielä että rap on korvissani kauhistus, sanat saattavat olla ok mutta se että ne puhutaan musiikin tahdissa, en vaan kestä. Loirin Leino tulkinnat ovat sitten aivan toinen maailma, runo, sävel, Loiri muodostavat hienon kokonaisuuden.
Tuosta pidän myös, että on tietty angstista/tuskasta vapaa, itse-ymmärtävä välittömyys, joka ottaa elämän vastaan hyväksyvästi — sehän se juuri riipii: lämpö, ystävällisyys ja läsnäolo vastoinkäymisissä ja luopumisissakin. Kai sellaista elämisen taidoksikin voisi kutsua, ja laulamiseksi siitä, mille ei muutakaan mahda.
Itse en oikein myöskään jaksa leinolalaista tuskankierteille ja solmuun vääntyvää loputonta melankoliaa, etenkään kun siitä tulee elävää todellisuutta, vaikka toki tunnustan tietynlaisen mielenterveyden ongelmistakin taiteellisesti korkeatasoista ilmaisuvoimaa ammentavan mielenlaadun arvon, jossa piilee oma pakkasenkylmä ja tappava kauneutensa.
Nuo fadot ja flamencot tansseineen ovat upeita rytmeineen, osaispa kopistaa noin kantoja.
Leino ja Loiri tuskissaan ovat liikaa minulle, vaikka mestareita ovatkin.
Sitten tuo pianohanurini, jonka bassoremmi on rikki odottaa varastossa palkeet puhkuen.
Paul Norbackan varisevat lehdet on upeimpia. Nuo torien ukkohanuristit taas vanhoine jollotuksineen ”eldanka järven jäällä” kauhistuttaa.
Hanuri on myös mielisoittimeni.
Säestin sillä nuorena can-can revyyryhmäämme ”Soap Sisters” Stockan vintillä ja hiukan häiritsi nuo korkealle nousseet kauniit sääret. Sain vain pusun palkaksi.
Kun kykenee meneen kymppi tanssit vaikka vaan läpi on se suoritus kokonaan
Siinä esim nuot kaksi on vain kaksi tanssia toisella on vielä 8 tanssittavana
No eihän kymppi tanssia tehdä millään lavalla ne ovat kilpa tanssin sydän terv tepivaari
Tanssihan on yksi muoto tulkita musiikkia fyysisellä kropallaan, jossa muotoseikat, askelkuviot, rytmi, kropan asennot ovat yhtä tärkeitä kuin oikein soitttaminen ja kappaleen tulkinnat.
Mutta tämäkin musiikin laji on vähän eri juttu kuin itse soitettava tai laulettava musiikki. Vaatii oman blogin, joka sitä harrastaa.