Minulla on sellainen vika että en siedä kovaa rämisevää musiikkia, en tunne tarkemmin miksi niitä nimitetään, olisiko rock, hard rock, metallica ja vastaavat. Räppi on kidutusta minulle. Se on suuri harmi koska nämä muodostavat suuren enemmistön siitä mitä radiokanavilta tulee.
Parhaat päiväunet saan laittamalla taustalle soimaan vanhaa gregoriaanista kirkkomusiikkia.
Mielestäni mikään noista nimetyistä biiseistä ei ole synkkä, kaihoisia ehkä.
Joutsenlaulu on erittäin usein väärinymmärretty biisi ja on totta, että Hakulinen teki biisin ollessaan Yö yhtyeen jäsen, mutta biisi on kyllä ennen kaikkea Jussin biisi.
Olli Lindholm ei koskaan edes laulanut Joutsenlaulua, ei kertaakaan, koska ei ymmärtänyt sitä.
Rauha molemmille ja iso kiitos myös henkilökohtaisesti.
Vuonna 2005 kun olin vakavan masennuksen kourissa psykiatrisessa sairaalahoidossa , niin vapaaehtoisessa musiikkiterapiaryhmässä, jossa jokainen potilas sai valita biisejä, laitoin tuon Eaglesin Desperadon soimaan, niin eräs ryhmässä ollut nuori naispotilas alkoi kyynelehtimään.
Komppaan myös tässä: musiikki voi ja usein itsellänikin menettää tehoaan siten, että kun ennen jonkun hautajaisbiisin kuuntelu on stimuloinut surumielistä kyynelehtimistunnelmaa, niin sama biisi ei useinkaan vuosien päästä itselle toimi enää samaan tarkoitukseen.
Ja siinä missä johonkin monimutkaisempaan elokuvaan tai kirjaan saattaa olla kiinnostavaa palata vuosia myöhemmin, jolloin teoksesta korostuvat usein aivan eri asiat kuin mitä aiemmin, ei musiikin kohdalla ainakaan itselleni ole välttämättä sama tilanne, vaan biisit tuntuvat sitoutuvan enemmän johonkin aikaan, jossa ne edustavat jotakin tiettyä omaa elämänvaihetta, josta itse on ikään kuin kehittynyt muunlaiseksi.
Huomenta vaan ja kuten Heikki edellä: musiikki vetoaa vahvasti tunteisiin, ja kun musiikin avulla vahvistaa omaa olotilaa, on odotettavissa sen mukaista, pitoisuudeltaan vahvempaa oloa. Itselleni jatsi noin yleisesti toimii monella tasolla myönteisen tunnelman luojana, ja lähestulkoon aina tuottaa kotiin mukavaa ja rentoa tunnelmaa. 🙂
Seuraava on ollut mielimusiikkiani jo lapsuudesta. Oli yhtä juhlaa, kun tuli silloin tällöin lauantain toivotuista.
Heprealaisten orjien kuoro Verdin oopperasta Nabucco, vuodelta 1842, jolloin Italia oli vieraan vallan alla.
Siinä heprealaiset edustivat vertauskuvallisesti italialaisia.
Giuseppe Garibaldi alkoi sotansa Italian vapauden puolesta kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Hänen joukossaan palveli ristiinalainen Herman Liikanen. (Ei poliitikko Erkki Liikasen sukua, laulaja Erkki Liikasen sukua voisi hyvin olla.) Hänen rintakuvansa löytyy Vatikaanin aukiolta.
Herman kuoli naapurissa ehkä n. 90 v. sitten.
Ollessani sukuhaudalla Kuhmalahdella siihen tuli hyvin pukeutunut seurue tiedustellen Herman Liikasen hautaa. Mutta hänet on haudattu Helsingin Hietaniemeen.
Ehkäpä Verdin ooppera oli innoittanut sekä Garibaldia että Liikasta.
Itsekin viettänyt lapsuuteni klassisen musiikin ympäröimänä sekä soittanut sitä — täytyy kuitenkin ihailla, millainen lapsinero Savikivi mahtaakaan olla ollut jo lapsuudessa, kun hän on osannut yliälyllistää musiikin kokemistaan sekä linkittää sitä poliittisiin tapahtumiin, kuten myös ymmärtää sekä tulkita vieraskielistä lyriikkaa.
”Suomalainen on onnellinen piilossa. Suomalaisen onnellisuuden kliimaksi on kesämökki järven rannalla paikassa, jota vahtivat valvontakamerat ja jonne pääsy on estetty puomein ja riippulukoin. Jos laituriin ajaa vieras vene, ulkomaalainen ajattelee, että kiva, saatiin vieraita. Suomalainen ajattelee, että liikkeellä on tunkeilija, ellei peräti ryöväri.
Kun etelänmaalainen on onnellinen, hän tanssii ja laulaa, pukeutuu värikkäästi ja elehtii äänekkäästi ystävät ympärillään. Onnellinen suomalainen pukeutuu mustaan tai beigeen, istuu omassa pienessä porukassaan hiljaa, kuuntelee kuikan huutoa, Kansanradiota tai Maustetyttöjä ja iloitsee siitä, että matot on pesty ja talveksi on riittävästi klapeja. Tärkeää on myös se, ettei naapurilla mene paremmin.
ONNELLISUUS on suhteellista. Itse olen nähnyt onnellisimmat ihmiset Negombon rantaslummissa Sri Lankassa. Heillä ei ollut mitään, mutta heillä oli toisensa. Isoisäni tuli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa pikkupoikana onnelliseksi siitä, että hän sai syödä jouluaattona viilin.
Yksi nykysuomalaisen onnellisuuden kombinaatio toteutuu parhaiten Aurinkorannikon Suomi-baarissa: halpa olut, aurinko, loma, karaoke ja ympärillä paljon muita samanlaisia suomalaisia. Säästäminen auringossa sopii suomalaiselle.
Etelänmaalainen on onnellinen tarjotessaan vieraanvaraisuuttaan ja anteliaisuuttaan. Suomalainen on onnellinen vastaanottaessaan niitä.”
Oikea musiikki on se mikä itselle sopii. Väärä on se mikä ei sovi.
Siinäpä se koko säännöstö.
Juuri noin olen asiaa katsonut kuuntelen milloin mitäkin terv tepivaari
Minulla on sellainen vika että en siedä kovaa rämisevää musiikkia, en tunne tarkemmin miksi niitä nimitetään, olisiko rock, hard rock, metallica ja vastaavat. Räppi on kidutusta minulle. Se on suuri harmi koska nämä muodostavat suuren enemmistön siitä mitä radiokanavilta tulee.
Parhaat päiväunet saan laittamalla taustalle soimaan vanhaa gregoriaanista kirkkomusiikkia.
Mielestäni mikään noista nimetyistä biiseistä ei ole synkkä, kaihoisia ehkä.
Joutsenlaulu on erittäin usein väärinymmärretty biisi ja on totta, että Hakulinen teki biisin ollessaan Yö yhtyeen jäsen, mutta biisi on kyllä ennen kaikkea Jussin biisi.
Olli Lindholm ei koskaan edes laulanut Joutsenlaulua, ei kertaakaan, koska ei ymmärtänyt sitä.
Rauha molemmille ja iso kiitos myös henkilökohtaisesti.
Vuonna 2005 kun olin vakavan masennuksen kourissa psykiatrisessa sairaalahoidossa , niin vapaaehtoisessa musiikkiterapiaryhmässä, jossa jokainen potilas sai valita biisejä, laitoin tuon Eaglesin Desperadon soimaan, niin eräs ryhmässä ollut nuori naispotilas alkoi kyynelehtimään.
Uudenlaisia äänimaailmoita:
https://youtu.be/10IJDKVYfnA
(Röyksopp – Here She comes again)
😛
Minun suosikkibiisini on aika usein se, mitä en osaa nimetä. Toisin sanoen, jotain uutta. Paras biisi on se jota en ole vielä kuullut.
Komppaan myös tässä: musiikki voi ja usein itsellänikin menettää tehoaan siten, että kun ennen jonkun hautajaisbiisin kuuntelu on stimuloinut surumielistä kyynelehtimistunnelmaa, niin sama biisi ei useinkaan vuosien päästä itselle toimi enää samaan tarkoitukseen.
Ja siinä missä johonkin monimutkaisempaan elokuvaan tai kirjaan saattaa olla kiinnostavaa palata vuosia myöhemmin, jolloin teoksesta korostuvat usein aivan eri asiat kuin mitä aiemmin, ei musiikin kohdalla ainakaan itselleni ole välttämättä sama tilanne, vaan biisit tuntuvat sitoutuvan enemmän johonkin aikaan, jossa ne edustavat jotakin tiettyä omaa elämänvaihetta, josta itse on ikään kuin kehittynyt muunlaiseksi.
Ja oma suhde oman elämän isoihin asioihin myös kehittyy itsellä, jolloin uusi musiikki puhuttelee wanhoja biisejä paremmin. 🙂
Aina pitää muistaa että joka ikäluokalla on aina oman lainen musiikki terv tepivaari
Epävakaa mielentila vaatisi tasapainottavaa harmoonista musiikkia ja ympäristöä olosuhteineen.
Harmoonista kuultiin kansakoulussa, kun vanha naisopettaja polki harmoonia ja ”lauloi” vinkuen.
Synkkiä muistoja!
Astor Piazzolla voisi ehkäpä toimia vähemmän synkeänä siltana otettaessa etäisyyttä kansakoulun hanurimuistoon?
Huomenta vaan ja kuten Heikki edellä: musiikki vetoaa vahvasti tunteisiin, ja kun musiikin avulla vahvistaa omaa olotilaa, on odotettavissa sen mukaista, pitoisuudeltaan vahvempaa oloa. Itselleni jatsi noin yleisesti toimii monella tasolla myönteisen tunnelman luojana, ja lähestulkoon aina tuottaa kotiin mukavaa ja rentoa tunnelmaa. 🙂
Kokeileppa kuunnella Valkoakaasiat Annikki Tähden laulamana.
Paljon olen tykännyt Chisun esityksistä. Säveltää ja työstää teoksensa.
Seuraavasta antaisin levyraadissa täyden kympin. Sinfoninen kokonaisuus.
https://youtu.be/UIbcGOqnYWw
Seuraava on ollut mielimusiikkiani jo lapsuudesta. Oli yhtä juhlaa, kun tuli silloin tällöin lauantain toivotuista.
Heprealaisten orjien kuoro Verdin oopperasta Nabucco, vuodelta 1842, jolloin Italia oli vieraan vallan alla.
Siinä heprealaiset edustivat vertauskuvallisesti italialaisia.
Giuseppe Garibaldi alkoi sotansa Italian vapauden puolesta kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Hänen joukossaan palveli ristiinalainen Herman Liikanen. (Ei poliitikko Erkki Liikasen sukua, laulaja Erkki Liikasen sukua voisi hyvin olla.) Hänen rintakuvansa löytyy Vatikaanin aukiolta.
Herman kuoli naapurissa ehkä n. 90 v. sitten.
Ollessani sukuhaudalla Kuhmalahdella siihen tuli hyvin pukeutunut seurue tiedustellen Herman Liikasen hautaa. Mutta hänet on haudattu Helsingin Hietaniemeen.
Ehkäpä Verdin ooppera oli innoittanut sekä Garibaldia että Liikasta.
https://youtu.be/rUUVnJjkcAM
Itsekin viettänyt lapsuuteni klassisen musiikin ympäröimänä sekä soittanut sitä — täytyy kuitenkin ihailla, millainen lapsinero Savikivi mahtaakaan olla ollut jo lapsuudessa, kun hän on osannut yliälyllistää musiikin kokemistaan sekä linkittää sitä poliittisiin tapahtumiin, kuten myös ymmärtää sekä tulkita vieraskielistä lyriikkaa.
Sunnuntaita vaan kaikille ja kiitos kommenteista.
Piti tänään lähteä Heinolaan töihin ja olin jo pakannut lääkkeet ja lämmintä vaatetta reppuun mutta työnantaja on vatsataudissa.
”Suomalainen on onnellinen piilossa. Suomalaisen onnellisuuden kliimaksi on kesämökki järven rannalla paikassa, jota vahtivat valvontakamerat ja jonne pääsy on estetty puomein ja riippulukoin. Jos laituriin ajaa vieras vene, ulkomaalainen ajattelee, että kiva, saatiin vieraita. Suomalainen ajattelee, että liikkeellä on tunkeilija, ellei peräti ryöväri.
Kun etelänmaalainen on onnellinen, hän tanssii ja laulaa, pukeutuu värikkäästi ja elehtii äänekkäästi ystävät ympärillään. Onnellinen suomalainen pukeutuu mustaan tai beigeen, istuu omassa pienessä porukassaan hiljaa, kuuntelee kuikan huutoa, Kansanradiota tai Maustetyttöjä ja iloitsee siitä, että matot on pesty ja talveksi on riittävästi klapeja. Tärkeää on myös se, ettei naapurilla mene paremmin.
ONNELLISUUS on suhteellista. Itse olen nähnyt onnellisimmat ihmiset Negombon rantaslummissa Sri Lankassa. Heillä ei ollut mitään, mutta heillä oli toisensa. Isoisäni tuli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa pikkupoikana onnelliseksi siitä, että hän sai syödä jouluaattona viilin.
Yksi nykysuomalaisen onnellisuuden kombinaatio toteutuu parhaiten Aurinkorannikon Suomi-baarissa: halpa olut, aurinko, loma, karaoke ja ympärillä paljon muita samanlaisia suomalaisia. Säästäminen auringossa sopii suomalaiselle.
Etelänmaalainen on onnellinen tarjotessaan vieraanvaraisuuttaan ja anteliaisuuttaan. Suomalainen on onnellinen vastaanottaessaan niitä.”
(https://www.aamulehti.fi/kolumnit/art-2000009624573.html)
Bonus-kirjasuositus: Petri Tamminen, Piiloutujan maa.