Sellainen minusta tuli jo 2003 kun äitini riutui luusyöpään ja tuskia ei voi tässä sanoin kuvailla.
Oma näkemykseni ihmiselämästä muutenkin on että se on yliarvostettua.
Siksi mielestäni ihmiselle voisi antaa samanlaisen lopetuspiikin kuin vaikka koiralle ja kissalle jos loppuelämässä on jäljellä vain sanoinkuvaamatonta tuskaa.
Ei mulla muuta.
Yksiselitteisesti Timon kanssa samaa mieltäni. Minunkin uskoni on vahvistanut muutaman tutun tuskallinen lähtö. Minun on vaikea ymmärtää heitä jotka sallisivat lähimmäiselleen ja hänen omaisilleen tuskallisen ja väistämättömän lähtölaskennan.
Olen pahoillani äidin vuoksi.
Meidän kaikista läheisimpiemme tuska ja ennenaikainen lähteminen on ollut myös minun elämässäni traumaattinen, väkivaltaiselta tuntunut tapahtuma, joka muutti elämänkatsomustani sekä minua. Läheiseni kuoltua. Möin asuntoni ja halusin itsekin lähteä hänen mukaansa. En kokenut olevani kotonani enää missään. Koin että ihmisen elämä sen jälkeen oli kuin valkoista, tyhjää paperia, jolle minulla ei enää ollut kirjoitettavaa. Yhteiset hetket elossa olevien sukulaisteni kanssa tuntuivat hyvin ahdistavilta, tunsin itseni tyhjennetyksi roskatynnyriksi, jolla ei ollut mitään annettavaa kenellekään, hädin tuskin jaksoin raahautua noihin sukulointeihin, joissa pelkäsin läheisteni näkevän minusta sen tyhjyyden, ja ettei minulla ollut iloa elää.
Luonto ympärillä tuntui kuitenkin sanoinkuvaamattoman kauniilta, kuin jokin minussa olisi syntynyt ensimmäistä kertaa eloon; koin maailman samalla tavalla uutena kuin mitä joskus lapsena olin kokenut talvet, kauneimmat lumipäivät, ihmiset ja kaiken — kaikki se elämä oli herännyt ympärilläni kuin uudestaan eloon, ja minä koin sen uskomattomassa tarkkuudessa ja herkkyydessä, joka oli niin vahva rakkauden kokemus elämistä sekä maailmassa olemista kohtaan, että ymmärsin, etten itse halua kuolla.
Luminen talvi kimelsi ympärilläni kuin miljardit timattihippuset olisivat tanssineet minulle ilmassa — jokainen lämmin ihmiskohtaaminen oli kuin elämä olisi kaatanut sisälleni lämmintä kultaa. Sain rakastua maailmaan uudelleen. Olla elossa. Ja kuinka uskomattoman, kivuliaan kaunista se kaikki olikaan!
Opin itkemään elämän hyvien asioiden edessä.
Ja etten menettäisi kaikkea tuota herkkyyttä ja uuden kokemisen terävyyttä, tein päivittäin joka aamu ja joka ilta kiitollisuusharjoituksia sängyssä itsekseni: mietin joka kerta viittä uutta asiaa, mistä oikeasti tunsin kulloisellakin hetkellä kiitollisuutta — ja niitähän oli. Ja millaista vahvuutta ja rauhaa tunsinkaan sisälläni näitä kiitollisuuden murusia kantaen.
Mutta edelleen minun on vaikea viettää aikaa sukulaisten seurassa, koska heidän rakkaus muistuttaa minua myös kokemastani suuresta surusta ja menetyksestä, jonka takia usein välttelen läheisteni kanssa asioimista. Tämä lienee tyypillistä kun on kokenut trauman, josta on seurannut post-traumaattista stressiä. Yritän tiedostaa asiaa sekä käydä juttelemassa, kulkea askelia eteenpäin…
Tänä päivänä en tiedä mikä suhteeni on eutanasiaan, mutta arvostan elämääni ehkä enemmän kuin ennen. Pieniä asioita, kuten itsekseen pavekkeella niin kalliin lohiviipaleen syömistä, että sitä varten on avattava viinipullo, koska lohellakin on ollut elämä 🙂
Tykkään nuuskutella koirani hikitassuja ja antaa sille aamulla herätessä sata suukkoa joka paikkaan. Kirjoittaa vanhoille, vierelläni pysyneille ystäville sellaisia asioita, jotka oikeasti merkitsevät ja kertovat siitä, miten kiitollinen heidän olemassaololleen olen. Kirjoittaa naapurille kiitos siitä, että hän on sellainen kuin on. Yrittää jotenkin välittää sukulaisillekin jotakin siitä, miten tärkeitä he ovatkaan ja kuinka heitä rakastan. Antaa heidän koirille sata suukkoa. (Olen vakuuttunut siitä, että koirat ymmärtävät jotakin paremmin kuin ihmiset.)
Halaisin myös Timoa, jos ei olisi nettiä välissä. Toivon jaksamista ja jotakin kaunista lähipäiviisi.
Kiitos Liisa. Kaunis elämäntarina sinulta.
Olet kirjailija, tarinoidesi myötä tämä blogi saa ulottuvuuksia, kohdallani toistan kulunutta hokemaa, kuin helmiä jalat syvällä maassa taivaltavalle porsaalle
Luulempa että tuleva aika ajaa yhä suurempaan priorisointiin ja sitä joutuvat tekemään lääkärit asianomainen itse ja hänen omaisensa sekä hyvä on olla myös hoitotahto eli ei pidetä letkuissa vaan annetaan kipulääkettä.
Iän karttuessa moni haluaisi lähteä ns saappaat jalassa.
Pahinta on kun eutanasia puuttuessa kovimmat, keillä siihen on vielä voimia, henkisiä ja kehollisia, itse joutuvat tekemään eutanasiansa.
En ole vieläkään pystynyt muodostamaan mielipidettä tähän asiaan. Silloin on pakko kallistua siihen, että valinnan on oltava ihmisellä itsellään.
Mutta tottahan se myös pelottaa totalitaaristen valtioiden malli, jossa valtio kertoo koska on aika mennä piikille.
Missä niitä sellaisia totalitaarisa valtioita on?
Pohjois-Korea, Iran ainakin aluksi.
JOS kunnon kivunlievitystä ei ole mahdollista saada niin kannatan myös eutanasiaa. Mutta olen lukenut tapauksista joissa kivut ovat johtuneet huonosta hoidosta. Jostain syystä kipulääkettä ei ole annettu riittävästi. Typerin syy on ollut että ”potilas voi tulla kipulääkkeestä riippuvaiseksi”.
Eutanasia ei ole ihan niin helppo ratkaisu kuin voisi ajatella. Ensinnäkin se ei saisi olla säästökeino jolla vältetään ”kallis” saattohoito. Ja kun ovi kerran avataan niin seuraavaksi joudutaan pohtimaan keitä siitä päästetään. Kovat kivut tai muuten epäinhimillinen loppu ovat aika selviä. Mutta maissa joissa eutanasia on sallittu on eutanasia sittemmin sallittu esimerkiksi psyykkisistä kivuista kärsineelle vielä varsin nuorelle ihmiselle. Ja dementiasta kärsineelle vanhukselle eutanasia tehtiin vastusteluista huolimatta koska hän oli sen vielä järjissään ollessaan halunnut.
Kannatan eutanasiaa.
Ei kiinnosta tulevaisuus, että makaisin vaipoissa.
En kannata eutanasiaa noi vartin siskoaan vanjempi isosiskoni oli useita kk koomassa ja kun heräs eli vielä n 8 vuotta sen jälkeen
Kannatan eutanasiaa.
Siinä ihminen itse päätää asian lopullisesti eikä sitä määrää kukaan ulkopuolinen.
Koomassa olevaa ei voi määrätä kuolemaan millään ”eutanasialla”, koska hän ei itse siitä ole päättämässä.
Netissä voi tehdä hoitotestamentin, jonka perusteella hoitohenkilökunta voidaan vapauttaa elämää ylläpitävistä toimista silloin, kun tilanne on toivoton.
Itse olen hoitotestamentin tehnyt.