””Syökööt sitten leivoksia”” – Väitetty Marie Antoinetten sanomaksi.
Lokakuussa 1789 Pariisin köyhien naisten kulkue meni Versailles,hin ja pakotti kuninkaallisen perheen siirtymään Pariisiin pääkaupungin rahvaan valvontaan. Kertoman mukaan kuningatar Marie Antoinette sanoi kuunnellessaan naisjoukon melua ulkosalla ja päästyään käsitykseen, että he olivat nälkäisiä eikä heillä ollut leipää: ”” Qy´ils mamgent de la brioche”” joka käännetään tavallisesti: ”” Syökööt sitten leivoksia””
Tämä juttu levisi laajalle kuningattaren mestauksen aikoihin ja sen jälkeenkin. Sitä korostettiin esimerkkinä joko hänen tyhmyydestään tai hänen kylmästä välinpitämättömyydestään köyhien kärsimyksiä kohtaan. Mutta ei ole mitään todisteita siitä että kuningatar olisi todellisuudessa sanonut tämän kehotuksen.
Brioche oli kuningattaren lapsuudenkodista eräänlainen leivonnainen ja toisaalta ainoa hänen tuntema leipälaji, joten se mitä ruhtinatar todellisuudessa sanoi, saattoi olla pikemminkin hyväntahtoista, vaikka se ilkeämielisesti tulkittiin: ”” Syökööt sitten leivoksia””
Julmetun vänkä ote historiasta, kiitos. Tästähän on oma verkkosivunsa, jossa analysoidaan eri historian henkilöiden sanomaksi väitettyjä sanontoja.
Samanlaisia myyttejä on varmaan monia. Mistäpä sitä aina tietää mitä joku on oikeasti sanonut. Sanoiko Julius Caesar ”Alea jacta est!” ( arpa on heitetty) ylitettyään Rubicon- joen? Ehkä. Tai sitten vaan jonkun mielestä se olisi sopinut tilanteeseen ja laittoi sanat Caesarin suuhun.
Sofia Coppola on ohjannut sympaattisen ja kauniin elokuvan nuoren tytön matkasta Ludvig kuudennentoista puolisoksi, jossa myös kuvataan tuota tytön näkökulmasta riipivää kohtaloa, kun hänet revitään oman perheen luota ja viedään ihan uuteen ympäristöön missä hän yrittää parhaansa sopeutua hovielämään, jossa lopulta hän masentuukin ja kärsii paljon yksinäisyydestä, jolle lohtua tuovat juhlat ja hovinaiset, pikku lemmikit, vaattureiden ja hiustaiteilijoiden krumeluurit sun muu hauskanpito kaiken kylmyyden ja pakotetun formalismin vastapainoksi.
Elokuvan lopussa kuningatar löytää hieman rauhaa oman pikku tyttärensä kanssa maailmaa ihmetellessä, jolloin hän alkaa ihannoida vaatimattomuutta sekä luonnon läheisyyttä.
Herkän ja miellyttämisenhaluisen kuvan maalaa Coppola Antoinettesta. Elokuvassa on myös mielestäni hyvät musiikit ja se on visuaalisesti herkullinen elämys.