Ei sitä tällainen yhden suunnan tahkonkääntäjä osaa kaikilta osin tajutakkaan, kuinka valtavien paineiden alla nuoret joutuvat tässä kilpailuyhteiskunnan puristuksessa elämään, etsiessään paikkaansa sen ”oravanpyörässä”.
Koulutus, koulutus ja vielä kerran koulutus on se jonka nimeen vannotaan ja ei löydy yhteiskunnasta ensimmäistäkään alaa ja työtä, johon sinut valittaisiin pelkän peruskoulun käyneenä.
Toista se oli omassa nuoruudessani kun kansalaiskoulun pulpettia lakkasin hinkkaamasta. Työtä oli tarjolla, sen kun meni ja teki, ei kyselty että ookkona Oulusta, pelekääkkönä polliisia. Ja työ tekijäänsä opetti, oli sitten kysymyksessä tehtaan liukuhihnalla työskentely tai jokin muu yksinkertainen, aivokapasiteettia suuremmin rasittava työ.
Yhteiskunta on muuttunut valtavin harppauksin siitä kun itse kansalaiskoulusta lähdin suppariksi Valmetille Tampereelle v.1967-68
Se oli sitä surutonta nuoruus aikaa ja Kekkonen ……..
Ja kun olen tienistini hankkinut niistä Valmetin juoksupoika ajoista asti, niin ei minua yhtään kyllä kaduta että en ole kouluttautunut tohtoriksi enkä maisteriksi ja en tiedä olisiko minulla lukupäätä ollutkaan. Olen aina ollut enempi ruumiillista työtä tekevä ja suorastaan sitä hikiini himoinnut. Varmasti kymmenen vuotta ehdin jo elantoni työllä hankkia ennenkuin ne, jotka koluttautuivat kuka mihinkäkin ammattiin. Onhan noita kurssituksia itsellenikin kertynyt eri aloilta, mutta niitä on käyty työn ohessa, joten palkka on juossut keskeytymättä.
Kyllä se niin vaan näkyy olevan, että samaan aikaan kun koneet ja masiinat tekevät meidän puolesta jo ajattelunkin, niin sitä sairaampia on yksilö ja yhteisö. Ei ollut mieleleltään sairata, kylähulluja hyvässä mielessä oli. Ei ollut kouluissa muuta lasten ojentajaa kun pahojaan teki niin karttakeppi. Ei tarvittu koluissa kuraattoreita eikä muitakaan päätohtoreita syynäämässä kuinka yläkertamme voi, riitti kun sai tunteensa purkaa urheiluun ja pieniin kiellettyihin kepposiin ja ruma sana sanottiin niin ku se on. Elettiin niin sanoakseni herran pelossa ja nuhteessa.
Itse olen sitä mieltä, että mitä vähemmällä fyysisen työn määrällä ihminen elää, sitä huonommin hän voi henkisesti. Ja nämä kaikensortin vempaimien kuntosalihärvelit ei ole se taikasana hyvään oloon, kyllä se on se että näkee työnsä jäljen syntyvän pienestä hikiponnistelusta, olipa jälki sitten hyvää, välttävää tai priimaa, se on kuitenkin itsensä näköistä.
Ei mikään ole niin hyvä haju kuin ruumiillisesta työstä saatu oman hien haju, se on ihan toista kuin se haju joka stressistä seuraa koneidensa vankina ja orjana pään höyrytessä.
Ei terve ruumis työtä kaipaa on sanonta joita viljelee työn vieroksujat, mutta työtä ja osin ruumiillista rasisitusta juuri se ihmisen kroppa tarvitsee, että nuppi pysyy kasassa.
Minä arvostan työtä kuin työtä, ei siitä ole nyt kysymys, mutta kuten nyt nähdään, että mitä helpommalla ihminen pääsee päämääräänsä ilman fyysistä ponnistelua, niin sitä huonommin hän voi.
