Nuoruudestaan lienee itse kullakin makumuistoja, hyviä ja huonompia. Näistä ikävämmistä en tähän kirjaa kun maitoon keitetyn makaroonivellin kansakoulussa. Ne haalean vellin pinnalla kelluvat inhottavat lötjäkkeet, vieläkin tekee huonoa kun niitä muistelen. Mutta tarkoitukseni on ottaa esille kolme mieluista, herkullista muistoa makujeni maailmasta.
Kotona vaikka niukat olot olivatkin oli aina iltapäivällä kahden kahvien yhteydessä äidin leipomaa pullapitkoa pöydässä. Aika nuorena suotiin juoda kahvia, ensikosketukset siihen olivat niin että kahvitilkan joukkoon runsaasti hienosokeria, paksua kermaa ja kuppi survottiin täyteen nisupitkoa, pullamössöksi sitä sanottiin ja herkullista oli.
Kotirannassa Tammelan Pyhäjärven jäällä oli kerran talvessa ravikilpailut. Paikalla oli aina kioski, yksinkertainen kovalevyhökkeli jonka ainoa myyntituote oli kuumassa vedessä kelluvat höyryävät ihanaa tuoksua erittävät nakit. Maksoivat ehkä 20 penniä kappale. Niitä varten säästin aina niukoista tulolähteistäni saatuja rahoja niin että pystyin ostamaan ainakin viisi nakkia. Pureskelin niitä silmät ilmeisesti ummessa pieninä haukkapaloin suurta kulinaarista nautintoa tuntien, yhtä juhlaa se oli.
Aika pikkupoika olin kun jostain tulin ymmärrykseen että suuressa maailmassa oli tarjolla hampurilaisia. Kovasti ne kiehtoivat mieltä, jostain syystä kuvittelin niiden olevan aivan erikoisen herkullisia, mukaan laitettiin kuulemma tomaattikastiketta jota kutsuttiin ketsupiksi, sekin kutkutti mielikuvitusta ja makuhermoja. Sattui sitten että sukulaisten mukana pääsin Helsinkiin Linnanmäelle ja olin kuullut että siellä myytiin näitä hampurilaisia. Säästin etukäteen, en niinkään ajatellut huvilaitteiden pääsymaksuja kuin hampurilaisia. Enkä pettynyt kun suuri päivä lopulta koitti, hampurilainen maistui yksinkertaisiin kotiruokiin tottuneessa suussani taivaalliselta, tämänkin nyt kymmenien vuosien jälkeen elävästi muistan.