Se oli muistaakseni 1.9 1968, Rantaperkiön kansakoulu, jota sokerinpalaksikin kutsuttiin.
En juurikaan osannut lukea ekalle luokalle tullessani.
Opettajan muistaisin olleen Koskinen. Naisopettaja, joka huusi kaiken aikaa paitsi silloin, kun hän raivosi. Erityisesti minulle. Tai ainakin siltä tuntui.
Eka luokka ei ollut mieluinen minulle.
Toiselle luokalle tullessani, opettaja vaihtui. Terttu Ihalainen oli opettajan nimi.
Ankara hänkin oli, mutta pidin hänestä silti. Tulimme toimeen, hyvinkin.
Opin vasta tuolloin asioita. Joita ekalla en oppinut.
Isälle oli kauhistus ekalla luokalla kokeellinen alkio-oppi matematiikka.
En siitä itsekään paljon kostunut…
Koulussa ja luokassanikin oli pari poikaa, jotka olivat varsin hitaita oppimaan, ja minä olin heidän hampaissaan, joka päivä. Turpaan tuli sekä koulussa että koulumatkalla.
Minulle kuitenkin oli melko helppoa koulu, ainakin verrattuna näihin pariin hitaaseen koulukiusaajaani.Välillä se helppous kuitenkin kostautui tunnilla turhautumiseen ja siitä johtuvaan levottomuuteen, eli keskityin muihin asioihin. Erityisesti vilkuilin luokan nättejä tyttöjä.
Ekana päivänä isäkin oli mukana koulupäivässäni, ja keskityin isään. Olin ylpeä päästyäni kouluun. Tunsin olevani iso.
Nojasin pulpettiin ja leukani alla oleviin kahteen nyrkkiini, jotka olivat päällekkäin.
Katselin vuoroin isää luokan reunalla, välillä puisissa kehyksissä olevaan helmitauluun, joka tuntui tärkeältä, mutta jota en ymmärtänyt ollenkaan, miten sitä käytettiin, poljettavaan harmooniin, jonka tiesin jo entuudestaan mikä se oli. Kaikki tuntui jännittävältä.
Koulun käytävällä oli lasikaapeissa erilaisia täytettyjä eläimiä, lähinnä lintuja, mutta oli muitakin täytettyjä pieniä eläimiä.
Opettaja ei ollut mieluisia juuri suunnattoman kiukkuisuuden takia. Pelkäsin häntä.
Eihän pienen koulupojan alun pitäisi pelätä opettajaa? Kunnioittaa kylläkin.
Rantaperkiön koulussa Tampereella siis aloitin koulutaipaleeni, sokerinpalassa (nykyään lukio).
Kolme luokkaa kävin Rantaperkiön koulussa. Neljännen luokan Lamminpään kansakoulussa.
Rantaperkiön koulussa oli muutama poika jotka jaksoivat kiusata minua joka ikinen päivä.
Ei rauhaa koulumatkoilla eikä koulussa. Elin jatkuvan kauhun vallassa, milloin tulee taas turpiin. Pelkäsin kuollakseni.
Olin vilkas poika, elämäniloa täynnä uhkuva vesseli, oljen keltainen hyvin kihara tukka, joka oli yksi kipeimmistä kiusaamisen aiheista.
Lamminpäässä vain yksi poika kävi kimppuuni kiusatakseen minua, mutta olin KooVeen painiseurassa käynyt ja viskasin hänen yllätyksekseen hänet maahan, ja kiusaamiset loppuivat siihen.
Tesoman kansakoulu oli jälleen sitten saatanallinen helvetti, jossa sitten taas tuli turpiin koulussa ja koulumatkoilla. Kerran tämä saatanan kiusaaja seurasi minua Tesomajärven jäälle, jossa oli polku, niin otti minut kiinni ja hakkasi niin kauan kuin jaksoi.
Koulussa luokassa on aina joku tai jotkut, jotka ovat niin sanottuja kovanaamoja. Opettajat eivät sitä välttämättä huomaa, kun on aikuinen, ja näkee lapset tasapäisenä lapsilaumana.
Asiaan kuuluu, että on hyväksytty, jos terrorisoi luokassa opetusta. Sille nauretaan ja saa hyväksyntää.
Jos on neuvokas, ja ottaa opiskelun tosissaan, haluaa saada hyviä arvosanoja, on hyvin vähän suosittu, tai ei ollenkaan.
Riippuu hyvin paljon siitä, mikä on luokan luokkahenki. Mutta aika usein ainakin on ollut näin.
Aikuisena opiskelin paljon, ja nautin opiskelusta ja tietämisestä. Haasteista.
Koulu oli minulle sekä ilon ja autuuden paikka, mutta myös välillä paikka, jonne en halunnut mennä.
Markku Huhtala, Tampere, Rantaperkiö
Mukavaa kerrontaa Markulta.
Itselleni koulun aloitus oli aina kesäloman jälkeen juhla päivä, koska syntymäpäiväni on 1.9
Amurin koulussa sitä tuli itse aloiteltua, tosin monta kuukautta en ehtinyt vaikuttamaan kun koulu jatkuikin Atlantin toisella puolen. Siellä en osannut englantia sanaakaan kun aloitin, eikä kukaan heistä osannut sanaakaan suomea, eikä kukaan tulkannut. Kuukauden päästä opin kielen.
Vuonna 1953 ensimmäiselle luokalle Tammelan kirkonkylän kansakouluun. Rakennus oli ymmärtääkseni yksi vanhimpia maaseutukouluja. Koulumatkaa reilu kilometri, kesät kävellen ja pyörällä, talvet potkukelkalla ja suksin lykkien.
Opettajan nimi oli Hilja Saarinen, vanhempi nainen, asui pienessä huoneistossa koulurakennuksen päädyssä. Kunnioitin ja tykkäsin, ehkä siksikin että pidin koulusta, lukeakin osasin jo valmiiksi.
Neljä vuotta oli kansakoulu silloin, koko ajan olin pinko, kolmen parhaan joukossa.
Pahin muisto on kun kevätnäytelmässä jouduin näyttelemään myrskyn osaa ”pois tieltä risut ja männynkävyt”. Salaa ihailin tyttöä jonka nimi oli Leena, mitenkään asiaa en ilmituonut. Se oli kansakulu hyvää aikaa.
Vaikka tuo kirjoitukseni ehkä antoi kielteisen kuvan kouluajastani, oli se kuitenkin hienoa aikaa, ja kivoja muistoja on vaikka kuinka paljon. Minulla oli valtava määrä hyviä kavereita ja myös ystäviä. En ollut ilkeä ja paha kenellekään.
En kiusannut ketään koskaan.
Paitsi kerran. Yhden ainoan kerran jo edesmennyttä Taru Wesliniä, joka tuli 3. luokalle, jota julmasti kiusasi kyllä moni.
Kerran, yhtenä päivänä Taru iski Pasi Mylleriä kämmenselkään lyijykynällä.
Pasi kiusasi ja nyppi kaiket päivät Tarua.
Koulun jälkeen Taru kun poistui koulusta, minä potkaisin persuksille Tarua.
Ja lujaa, vaikka minulla ei olisi ollut siihen mitään syytä, tein silti niin.
Sitä ainoa kertaa olen murehtinut koko ikäni.
Taru on kuollut.
Tiina Wesslin (poliitikko vihreät) on hänen siskonsa, ja sain karulla tavalla tietää, miten Tarua oli kiusattu koko ikänsä eri tavoin.
Minun sydän särkyi kyllä pieniksi palasiksi.
Halusin pyytää anteeksi kauan aikaa Tarulta tätä minun ainoaa kiusaamista yhtään kenellekään.
Se oli kuitenkin liian myöhäistä.
Taru tehtiin hauraaksi ihan kiusaamalla.
Siksikin minulla on nollatoleranssi kiusaamisen suhteen.
En siedä ketään kiusattavan.
Puolustan, olen aina heikomman puolella!
Olen oikeudenmukaisuuden puolella nyt ja aina!!!!!!
Miekenkiintoinen aloitus ja kommentit! Oma ensimmäinen koulupäiväni alkoi kyydillä kouluun äidin pyöräntarakalla. Kotiinpäin kävelin jo itse, pieni vihreä reppu selässä, matkaa kansakouluun oli noin 1,5 kilometriä. Opettajani oli ankaran mutta ei ilkeän tuntuinen nainen. Pian hän kuitenkin jäi pois ja tilalle tuli sijainen toisensa jälkeen. Toisella luokalla saimme opettajan jonka tapana oli kulkea luokassa ja nipistellä oppilaita hiuksista. Se oli epämiellyttävää ja teki hermostuneen olon kun ei edes aina tajunnut mistä tukistus johtui.
Meillä oli koulumyönteinen koti ja isä oli opettanut minut lukemaan jo viisivuotiaana. Ekalla luokalla tavaaminen turhautti ja kerran opettaja kysyikin osaako joku lukea. Kerroin osaavani ja sain lukea itsekseni jutun ”Kirjava kukko”. Olin tyytyväinen kunnes opettaja tunnin lopussa alkoi kuulustella minua tuosta jutusta enkä tahtonut muistaa oikein mitään. Jäi epäselväksi pitikö opettaja minua huijarina sen takia.
Vanhemmillani ei ollut ollut mahdollisuutta käydä kouluja, isä oli opiskellut puusepäksi mutta oli töissä tehtaassa niin kuin äitikin. Minulle haluttiin parempi polku ja niinpä pyrin ja pääsin oppikouluun. Siellä vaatimustaso nousi jyrkästi ja numerot tippuivat. Kaikki piti myös maksaa itse: koulumatkat bussilla kaupunkiin, kirjat, työvälineet, kouluruoka. Ruoka oli niin huonoa että en halunnut sitä edes syödä ja siirryin omiin eväisiin. Ruisleipää ja päällä metwurstia oli minusta herkkua, maidon ostin vahtimestarin kopista. Tämä sitten muuttui kun tuli peruskoulu, kaikki oli ilmaista ja ruuan laatu parani selvästi.
Kiusaamista oli kuten Markullakin, heti alusta asti. Muutama tyyppi kävi päälle koulumatkalla ja mm. sylki päälleni. Kotona liatuista vaatteista ei pidetty ja yhteydenotto kouluun sai aikaan sen, että kiusaajat jäivät koululle iltapäivällä pidemmäksi aikaa. Eihän kiusaaminen siihen kokonaan loppunut, mutta kansakoulussa sen uhriksi joutuivat paljon pahemmin jotkut toiset pojat. Pöllytys oli ankaraa ja joku lähti kesken koulupäivän kotiinkin sen takia. Itsekin menin kerran mukaan sellaiseen kunnes eräs isompi poika joka oli aiemmin puolustanut minua moitti minua siitä. Ymmärsin hävetä ja lopetin siihen.
Oppi- ja peruskoulussa oli sitten luokallamme oma kiusaajaporukkansa joita sanottiin ”koviksiksi”. Se porukka kävi salaa tupakalla välituntisin, elvisteli mm. myymälävarkauksilla ja otti aina jonkun silmätikukseen jota sitten hiosti usein kyyneliin asti fyysisesti ja henkisesti. Yläkoulussa asetuin usein tuota porukkaa vastaan ja puolustin joskus uhreja, mikä näin jälkeenpäin tuntuu tosi hyvältä. Kaikki eivät kuitenkaan olleet välttämättä tuen arvoisia koska osa kiusatuksi joutuneista oli valmis seuraavassa hetkessä kiusaamaan muita. Nyrkkitappeluun minusta ei kyllä ollut joten piti välttää tilanteen eskaloitumista niin pitkälle.
Siihen aikaan koulun taholta ei juuri kiusaamiseen puututtu vaan jokainen sai tulla omineen toimeen. Luokallamme erityisesti yhdellä oppilaalla oli kieroutunut tarve löytää vikoja toisista jotta voisi heitä kiusata, mikä senkin mahtaa aiheuttaa, että joistain tulee sellaisia jotka nauttivat toisten tuskasta? Kun pidimme luokkatapaamisen niin kaikki eivät sinne halunneet tulla johtuen juuri kiusaamisesta.
Minun eka koulupäivä…”tuossa suunnassa on koulu, ala kävellä”
Juupa kyllä luokkani opettajalla katkeili karttakepit ja vei minutkin välillä nurkkaan.
Minulla oli monia koulun aloituksia, lähtien englantilaisesta leikkikoulusta, jonka jälkeen oikea eka koulupäivä suomalaisessa koulussa, jossa taisin ehtiä viihtyä muutamaisen viikon ennen tempausta keski-eurooppalaiseen ekaan koulupäivään, jossa päivän päätteeksi vanhemmat olivat väsänneet jälkikasvulleen iloiset ekan koulupäivän tötteröt, joiden sisässä makeisia. Muuttoja oli lapsuudessani niin runsaasti, etten muista puoliakaan ihmisistä tai tapahtumista, vaan vahvimpina mieleen ovat jääneet erilaiset tunnelmat, kuten jännityksestä vatsaa vääntävien koulu-aamujen viileät kivipihat pärisevine kelloineen, raahattavine soitinkoteloineen-istumajärjestyksineen yms., johon suorittamiseen taisi upota iso osa huomiosta.
Koulu ei ollut minulle vaikeaa, opin kielet helposti ja sain kivoja uusia ystäviä, joiden kanssa jotenkin sujuvasti kommunikoimme, vaikken aluksi osannut uutta kieltä, eivätkä uudet kaverini englantia tai varsinkaan suomea.
Opettajistani pidin ja koin että hekin tykkäsivät minusta, välitunneilla hypittiin narua, kahtakin, ja leikittiin rappuslittaa, mistä pidin erityisesti. En koskaan osallistunut kuitenkaan Pokemon-korttien vaihteluun, jota kiinnostusta en edes ymmärtänyt, vaikka se muille tuntui olevan tärkeää. Erään ystäväni kanssa tosin piirsimme kaikenlaisia japanilaisiakin hahmoja.
Eri kouluissa oli erilaisia kavereita sekä tukiryhmiä niille, joilla oli hankalampaa oppia tai joilla kielivaikeuksia; heidän joukossaan myös niitä, joita eniten kiusattiin ja jotka kiusasivat toisiaan.
Tytöt yleensä pysyttelivät näistä erossa, ja muistan että jonossa luokkaan mentäessä, opettaja käteltäessä syntyi tyttöjen keskuudessa vastenmielisyyttä pojille, kun kukaan ei halunnut olla ensimmäinen kättelyvuorossa poikien jälkeen, koska pelättiin ”poikabakteereja”. Minä menin sosiaalisesta paineesta ja osin myös aidosti mukaan ”poikabakteerien” hysteriaan, vaikka pojat eivät sillä lailla tuntuneet minulle sen vaarallisemmilta kuin tytöt. Minun aikana tytöt ja pojat luokissa usein jaettiin myös sukupuolen mukaisiin ryhmiin, mikä välillä ärsytti, kun olisin myös halunnut leikkiä enemmän poikien kanssa. Minulla oli tuolloin kosketuspintaa enemmän poikien kuin tyttöjen juttuihin, koska minulla oli vain isoveljiä, joiden takia tunsin varmaan myös pojat kavereinani ja osasin tulla vähän kaikkien kanssa juttuun.
Kotona minulla oli sekä hienoja keräilynukkeja kuin myös pienoismalli-autoja joita olin saanut lahjaksi veljiltäni. Lisäksi muistan, että olin luokkamme ensimmäinen, joka sai amerikkalaisen musiikkisoittimen, mitä koulussa pojatkin ihmettelivät. Olin pärjäävä taide-aineissa ja tykkäsin opiskelusta näytelmineen-luokkaretkineen, jotka olivat jännittäviä ja kivoja myös siksi, koska niissä pojat ja tytöt saivat vuorovaikuttaa vapaammin yhdessä.
Mistä en tykännyt olivat koulun jälkeiset pakolliset soittotunnit, joissa minun oli käytävä, vaikkei perheessäni kukaan oikeasti tykännyt soittamisesta. Soittotunneista minulle on jäänyt vahva muistijälki itä-Aasialaisen herra Chengin asunnosta, jossa hän yksityistuntejaan piti: Chengin huone, minne koulupäivän jälkeen väsyneenä raahauduin, oli niin ummehtuneen vakosamettinen, että pidättelin pahoivoivana hengitystäni toivoen, että kiltti Herra Cheng joskus olisi avannut ikkunan — mitä hän myös välillä teki, jolloin soittamiseen keskittyminen sekä hengittäminen oli helpompaa.
Kiusaamista koin ekaluokalla ainoastaan rinnakkais-luokalla olleiden poikien taholta, ainoastaan yhdellä tunnilla, joka oli uskontotunti. Tuo uskontoluokan opettaja oli täysin harmaan-läpinäkyvä, lähestulkoon ilman molekyyleihin katoava, jonka vuoksi usein pyysin lupaa käydä vessassa, josta en useinkaan palannut tunneille. Seuraavassa koulussa tuota ongelmaa ei ollut.
Olin aika kilpailuhenkinen lapsi ja tykkäsin heiveröisyydestäni huolimatta myös liikuntatunneista, joilla suosikkilajini oli pesäpallo, jossa osuin aika kivasti palloon. Hiihtämisestä myös pidin, kunnes ylä-asteella parhaiden tyttökavereideni kanssa aloimme keksiä omaakin hauskaa, jolloin naiivi koulussakäynti sai rinnalleen muitakin psykologisia ulottuvuuksia. Todistuksissa minulla sekä parhailla tyttökavereillani oli melko hyvät arvosanat; mutta myös opettajan huoli siitä, että ”sanan miekkamme” oli toisinaan turhan teräviä.
Luokkien tytöissä oli kuppikuntaisuutta, ja minulle ahdistavinta olivat ne aamut, kun bästikseni oli sairaana, jolloin jouduin miettimään mihin sekundääriseen kuppikuntaan mukaan tunkeudun. Muut tuntuivat ihan kilteiltä, vaikka tyttöjen kesken olikin sovittu järjestelyjä niin, että tiesimme kukin, kuka porukka tytöistä kenetkin ottaa joukkoonsa parhaan kaverin ollessa koulusta poissa. Meillä oli bestiksien kuppikunnat ja joukko muita vapaammin leijuvia tyttöjä, joiden kanssa myös olin ihan kavereiksi, näimme koulunkin ulkopuolella.
kerran erään parhaan ystäväni kanssa teimme ikävän tempun, kun meitä ei oltu kutsuttu esiteinien juhliin, niin menimme sinne kutsumatta ja kaadoimme synttärisankarin viulun muotoisesta lasipullosta alkoholipitoiset litkut vessanpönttöön, jonka jälkeen täytimme pullon vedellä niin että tyttö suuttui ja meidän oli aika poistua kotiin kikatellen.
Vanhemmiten koulujen vaihtelujen myötä tunsin ehkä jääväni enemmän ulkopuoliseksi luokkien sekä paikallisten yhteisöjen jutuista, kun ihmisillä yhä vahvemmin oli omat juttunsa sekä ystäväpiirinsä.
Blogistin kultakiharaisesta pojasta tuli mieleen Antoine de Saint-Exupéryn Pikkuprinssi.
Minä en oikeastaan muista koulusta mitään. Mutta yleisen muistikuvani mukaan varsin kivaa oli. Miellyttäviä tapahtumia putkahtelee silloin tällöin mieleen. Samoin putkahtelee mieleen tekemisiäni, jotka olisin voinut tehdä paremmin tai jopa jättää tekemättä.
Oppikouluun olin kuulemma päässyt melkein parhaimmilla pisteillä. Tiedä häntä.
Oppikoulun kolmannella tiedonjanoni alkoi uuvahtaa. Olisiko tullut jonkinasteista masennusta jostakin syystä. Mene ja tiedä.
Koen jääneeni velkaa lähes kaikille tahoille. Koen nostalgista kaipausta menneeseen lähes kaikkialla. Kerran olin menossa jopa entiseen varuskuntapaikkaani Vekarajärvelle. Mutta reitillä oli talon kokoisia kieltotauluja, joten menemättä jäi.
Vanhempi veli kehotti pyrkimään upseeriksi, mutta pyrkimättä jäi. Nuorempi veli katui sitä, ettei jäänyt Niinisaloon hygieenikoksi. Siinä vasta oli hygieeninen mies.
Nyt olisi kaapissa mustikkaa pariksi vuodeksi. Kuka syöneet, vai syönkö ite.