Kati Kelolan kolumni: Hyökkäys Ukrainaan on tuonut kipeästi esiin, miten vaikeaa viholliskuvien luontia on vastustaa.
Aika monelle tämän sivustan blogistille olisi tämän aamun uutisista YLE:n päivän mielipide, lukemisen ja miettimisen arvoinen asia.
Tätä asiaa olen pohtinut melkoisestikkin aina siitä asti kun Venäjä teki täysin tuomittavan hyökkäyksensä Ukrainaan.
Aivan liian helppoa ja likinäköistä olisi syyllistää koko Venäjän kansa. Niin vain täällä aivan yleisesti voi havaita tehdyn. Ei osata erottaa erikseen kansaa ja hallintoa vaan sokeahkosti niputetaan ne yhteen.
Painotan vielä lopuksi, lukekaahan Kelolan artikkeli ja miettiäkkin sitä sisältöä kannattaisi, jos putkinäköisyydeltään kykenee.
Ei koko venäjän kansaa suurin osa syyllistä.
Kuitenkin se kansa on se, jonka pitää lopettaa tuo putinan rikos.
Se näköjään onnistuu vain asettamalla kansa kärsimään johtajiensa teoista.
Toistaiseksi kuitenkin näyttää siltä, että kansan enemmistö hyväksyy tuon rikoksen tai ainakin sietää sen, joten se siitä.
Kansaa voi syyttää siitä, että se on historiansa vanki, jossa ylemmyyden tunto ja ylpeys toisiinsa nähden venäisessä kulttuurissa estää demokratiaan siirtymisen. Aivan kuin vanha Ranskan Ludvigin aikainen valehtelu ja naapurin vakoilu hännystelyineen on kansanperinnettä.
Tässä Kelolan kolumni:
https://yle.fi/uutiset/3-12635206?utm_source=social-media-share&utm_medium=social&utm_campaign=ylefiapp
Janne Saarikivi on myös käsitellyt aihetta ykslöiden kannalta.
Aika helppoa on myös erottaa hallinto kansasta, kun todellisuudessa kansa on se joka mahdollistaa hallintonsa toimet ja olemassaolon
Kiinnostava blogin avaus.
Olen myös paljon miettinyt henkilökohtaisella tasolla sitä, mikä on jonkin asian ymmärtämisen ja jostakin asiasta tietämisen ero; voiko sotaa todella ymmärtää, kun ei itse ole joutunut hengenvaaraan rintamalle tai tuhottavaan kaupunkiin? Tässä on mielestäni tietoyhteiskunnan ja mediayhteiskunnan ongelma yleisemmin, että se asettaa ihmiset ikään kuin katsomoihin ilmiöiden, toistensa sekä elämän arvioijiksi ja kriitikoiksi, ikään kuin vieraannuttaen tai etäännyttäen ihmiset toisistaan asemaan, jossava vaikkapa syntyy ilmiöitä kuten me-toon myötä tapahtuneet ihmisten julkiset nöyryytykset, joita kansalaiset sitten arvioivat katsomoistaan.
Ja nyt paljon vakavammin sota ja kansanmurhat, joiden konkretiaan elävässä todellisuudessa harvalla on kosketuspintaa.
Olen miettinyt ketä tai mitä se palvelee, että yhteiskunta asettaa kansalaisensa kritisoimaan sekä arvioimaan puhtaan tiedollisin perustein sotaa tai toinen toisiaan kotikatsomoista sekä eri lokeroista, ilman suurempaa pyrkimystä edesauttaa aitoja kohtaamisia tai todellista, laajaa ymmärrystä monimutkaisesta todellisuudesta sen kaikissa sävyissä, jotka eivät katsomoihin tai tiedon kerääjälle/ median kuluttajille välity?
Millaisia seurauksia tällaisella on?
Näinhän minäkin olen ajatellut ja mennyt jopa niin pitkälle, että miettisin uudestaan sen viisumien täyskiellon. Nyt on jopa koko oppositio, Orpo etunenässä kieltämässä koko rajaliikenteen.Orpo puhuu mielestäni enemmän tunteella, kuin asiallisella järjellä.
Tämä pitäisi olla jopa ryssä Medvedev’lle selvää: Ryssien hyökkäys Ukrainaan on hyökkäys ukrainalaisia vastaan.
*
https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000009089507.html
”Kansanäänestykset” Venäjän miehittämillä alueilla Ukrainassa ovat alkaneet – Medvedev: Hyökkäykset alueille tulkitaan hyökkäyksinä Venäjää vastaan
Medvedev pitää julistaa sotarikolliseksi ja laittaa kansainväliseen etsintäkuulutukseen.
Tämä on monella tapaa vaikea kysymys. Onko jokainen venäläinen syyllinen sotaan? Mielestäni on, mutta hyvin pieneltä osin. Eivät he ole viattomia uhreja, mutta eivät myöskään murhaajia. Heissä on syyllinen osa ja uhrin osa, sekä että.