Olin jo aiemmin huomannut meidän Wanhan Mirrin peräpään sisältävän ongelmia.
Sitten huomasin, että Wanha Mirri ei enää hallinnut kehoansa. Oli tehtävä päätös; kissan elämä ei enää ollut elämisen arvoista, jotenka … päätin kissan ajan tullen loppuun.
Laitoin Wanhalle Mirrille muutaman muikun ”viimeiseksi ateriaksi”, ammuin S&W lyhytnokkaisella revolverillani haulipanoksen kissan niskaan; varmistin vielä toisella laukauksella.
Siihen päättyi ”kulkukissana” eläneen Wanhan Mirrin elämä.
Minulle oli raskasta, niin monta vuotta elelimme yhdessä.
Sopivan mansellismielinen blogialusta
On aika elää ja on aika kuolla.
Oma lemmikki on kuin perheen jäsen ja siitä luopuminen on kova paikka.
Kova paikka aina koko perheelle.
Paha paikka, vähän itsellenikin kun on tullut Mirri niin tutuksi Kallen tarinoiden myötä.
Tapa jolla Mirri lähti on perinteinen, nykyään kissat ja koirat saavat matkansa pään eläinlääkärien käsissä. Uskoisin että parempi eläimelle on Kallen metodi, olen ainakin kuullut tarinoita vanhoista koirista jotka aavistavat loppunsa kun viimeisen kerran eläinlääkärille viedään.
On kuitenkin armeliaampaa olipa kyseessä kissa taikka koira kun aika on tullut täyteen terv tepivaari
Ei ole tarkoitus viedä huomiota Kallen kokemuksesta mutta kerron nyt tarinan tyttäreni anopin (88v) tapauksesta.
On yksinäinen leskirouva sivukylältä, monenlaista sekatyötä tehnyt pitkän elämänsä aikana, muun muassa minkkejä lopettanut ja nylkenyt myös lukuisasti lampaita, omia ja vieraita päiviltään päästänyt päiviltään.
Kolmisentoista vuotta sitten hankki seurakseen sekarotuisen koiran, osoittautui oppivaiseksi ja leski kasvatti siitä oivallisen kumppanin itselleen, oli aina mukanaan mitä sitten puuhailikin.
Koira sitten sairastui, eläinlääkäri totesi että mitään ei ole tehtävissä vaan loppu on lähellä.
Leskirouva oli säästänyt lampaanlahtiin käyttämäänsä naulapyssyyn yhden panoksen juuri tätä tarkoitusta varten, omin käsin päästi rakkaan koiransa kärsimyksistään ja heitti naulapyssyn sekajätteisiin.
Surullista, mutta ei voi mitään. Hyvän elämän varmasti sai elää.
Olipa kerran idealistinen nuoripari, joka rakastui ja halusi muuttaa maalle perustaakseen perheen ympäristöön, jossa lapset saisivat seikkailla luonnossa sekä oppia maailmasta muunkin kuin televisioruudun välityksellä. He hankkivat kotieläimiä ja tekivät lapsia — ja erosivat.
Äiti jäi lasten ja eläinten kanssa maalle taloon, jonka ylläpitoon kotieläimineen yksin hänellä ei ollut resursseja. Tuli eläinten lopettamisten aika: paikallinen teurastaja kävi lahtaamassa kotieläimet, joiden ruokkimiseen ei ollut rahaa. Vaitonaisina lapset sitten istuivat joulupöydässä, kun tarjolle tuli oman kotieläimen jäänteet, joita olisi suuhun pitänyt laittaa. Ruoka ei maistunut ja yksi lapsista piiloutui joulukuusen taakse.
Samana talvena perheen onnettomuudeksi kissakin päätyi vielä tekemään poikasia suulin vintille, mikä oli äidille liikaa, ja hän pyysi vanhimpia poikiaan lopettamaan ei-toivotut kissanpennut, johon tehtävään tunsi itsensä liian hauraaksi. Pojat ovat poikia hän varmaan mietti. Teinipojat eivät kuitenkaan tienneet kuinka asia tulisi hoitaa, eivät ennen olleet joutuneet moiseen tehtävään, jossa kuitenkin halusivat auttaa äitiä, jolla selvästi oli kovin vaikeaa.
Niinpä talvipakkasilla pojat ryhtyivät toimeen: asettivat kissanpoikaset jätesäkkiin ja marssivat ulos lumisen pellon poikki järven jäälle, johon ajattelivat säkin upottaa. Mutta pakkanen oli tehnyt jäästä paksua, eivätkä teinipojat saaneet siihen kunnollista reikää kairatuksi — kylmä ja paniikki sitäpaitsi painostivat heitä, ja lopulta he pakkasessa hytisten, neuvottomina päätyivät survomaan jätesäkin elävine kissanpoikasineen liian pienestä aukosta, joka murskasi vastasyntyneet eläimet elävältä.
Pojille jäi elinikäinen paha muisto tapahtumasta, jonka karuudesta he eivät koskaan kertoneet äidilleen.
Aikamiehenä vielä tuo tapahtuma jäisellä järvellä kalvoi erään mieltä.
—
Kuuntelin tänään auton radiosta kirjailija Iida Rauman haastattelua uusimmasta romaanistaan ”Hävitys: tapauskertomus”, jossa hän kuvaili kirjan yhdeksi teemaksi lapsen alistetun aseman ja lasten vähätellyt kokemukset yhteiskunnassamme.
Taidan lukea tuon kirjan, sen verran tärkeältä kuulosti.
Olin n 16 vuotias kun jouduin lopettamaan 8 kanaa. Sattui että olin kyläilemässä isäni kotitalossa Pohjois Savossa Kiuruveden sivukylällä. Talon isäntä, isäni veli oli matkoilla ja hänen vaimonsa pyysi minua lopettamaan ikäkulut kanat, sanoi ettei niitä enää kannata ruokkia kun ovat liki lopettaneet munimisen.
Jälkeenpäin ajattelin että minulle järjestettiin eräänlainen miehuuskoe, haluttiin nähdä ryhtyisinkö toimeen, uskaltaisinko lukiopoika.
Vaikka hirvitti en eleelläkään sitä näyttänyt. Kanat asustivat häkissä navetan päädyssä, raahasin klapien hakkuupölkyn siihen navetan oven eteen, etsin puuliiteristä kirveen ja keskityin.
Yksi kerrallaan hain kanan häkistä, asetin kaulan pölkyn päälle ja sivalsin kaulan poikki, äkkiä heitin aina päättömän, räpistelevän kanan kädestäni.
Viimeisen kanan kohdalla kävi niin että en osunut kunnolla, keskittyminen oli herpautunut, vain kanan kaulanahka vaurioitui, liian myöhää sen havaitsin. Olin heittänyt linnun kädestäni jolloin se kamalasti kaakattaen lensi navetan yli pellolle, rämpien siellä lumessa eteenpäin, hanki oli liki metrin paksuista. Yritin kahlata kanan kiinni mutta pian havaitsin että ei onnistu, kana oli nopeampi.
Juoksin tupaan, otin seinältä setäni yksipiippuisen venäläisen haulikon ja siihen yhden panoksen tuvan kulmakaapista.
Seurasi pitkä ja raskas takaa-ajo, lopulta uupuneena pääsin ampumaetäisyydelle ja pamautin kanan hengiltä.
Navetan edusta oli lahdin jäljiltä kuin taistelukenttä, verta oli kaikkialla sekä päättömiä verisiä kanoja, ei ollut se kaunis näky, lasten katseltava.
Kyllä se aika traumaattinen kokemus oli mutta jotenkin olin ylpeäkin itsestäni että pystyin siihen ja arvoni setäni vaimon silmissä ilmeisesti nousi.
Kyllähän se niin on, että vastuulliseen eläimenpitoon kuuluu ymmärrys siitä milloin on aika hyvästellä.
Jonkun kerran tilanne on tullut eteen ja todennäköisesti vielä jonkun kerran se on edessä myös vastaisuudessa.
Helppoa se ei koskaan ole, mutta minkäs teet.
Niin se on.
Olet vastuussa eläimestäsi loppuun asti ja erityisesti siitä, että sallit lopun aikanaan jättämättä eläintä kärsimään.
Ikäväähän se on, mutta vastuu on kannettava.
Se vaan kaikkien pitäisi ennalta tietää, että nuoren perheen lasten erikoistoivomus on hankkia pikku Wili-koira lapsille, kaupungeissa erityisesti.
Sitten tulee se arki, kun joka aamu Wili pitää pissattaa ja kakittaa. Entä päivällä, muut koulussa ja töissä ? Entä kuukausien, vuosien ajan ?
Siinä sitten vanhemmat tupakka suussa, aamutossuissa, unipöpperössä kakittavat Wilin talon kulmalle, ei ole kakkipussia ja roskis liian kaukana, naapurien ihasteltaviksi. Ja näitä ”Wilejä” on paljon.
Ja sitten ja sitten…
Maalla asiat ovat yksinkertaisempia.
Mutta sitten tulee sekin eteen, lopetus.
Tämän tietävät parhaiten he, jotka ottavat ”Wilit” toisen tai kolmannen kerran, millainen paikka se on.
Koira tai kissa ovat monille lähisempiä kuin jopa lähiomaiset ilossa ja surussa.