Vaimo tuli eilen kauppareissultaan kaksi joulukinkkua kassissaan; vanhoilta asiakkailtamme tulleet, onneksi Makulihan kinkkuja.
Heti tiesin isommalle kinkulle, 3,5 kg, ottajan. Asuu pienen tyttärensä kanssa kunnan rivitalossa. Vuosia ollut sesonkityöläisenä tammelalaisella marjatilalla, joten puhuu ja ymmärtää suomea jonkin verran. Nyt pakolaisena. Kunnantalolta sain selville.
Vein sen isomman kinkun sille rouvalle ja toivotin hyvää joulua. Rouvan ilme oli paljon kertova.
Kaippa se kaksikiloinenkin meillä syötyä tulee.
Tunsin itseni vähintäänkin hyväntekijäksi vaikka annoinkin ylimääräisestämme.
Olin jo päättänyt, etten enää tänä vuonna kirjoita mutta tämä oli pakko kertoa.
Lopuksi kaikille hyvää joulua ja uutta vuotta.
Sopivan mansellismielinen blogialusta
Sinne Kallellekin ja koko perheelle myös hyvää joulua. Kyllä meille kelpaa kinkku, vaikka sen melkein yksin joudun syömäänkin.
Melkein ainoa asia mikä kaupungille minua vei oli tarve pistää hieman rahaa pelastusarmeijan joulupataan. Siitä on tullut tapa. En minä heidän saarnaamista paljoa arvosta, mutta sentäs tiedän että heiltä menee apu kotiopäin.
Juuri tämä ajatus että tietää olevan jotain apua on tärkeä, mitä Kallekin tässä sanoo.
Niillä toimin ei muuta kun jouluja kaikille niille jotka sitä viettävät.
Myöskin sinulle Kyuu (ja ohessa toki verikätiselle blogaajalle) kanttarellin ja auringonkeltainen sydän siitä hyvästä, että olet meitä täällä blogosfäärissä jaksanut paimentaa <3
Kalle on tehnyt hyvin, kyllä saa tuntea itsensä hyväntekijäksi,
tunsin minäkin itseni eilen. Meillä on kyläkaupassamme kassahihnan alla iso pahvilaatikko, sinne voivat hyväsydämiset tai omaa kitsauttaan tai ylenpalttista hyväosaisuuttaan katuvat heittää jotain kaupasta ostamaansa. Antimet jaetaan oman kylän vähäosaisille. Niin ostin rasian Fazerin suklaakonvehteja jonka sitten vähäeleisesti pudotin tähän laatikkoon toivoen että sen sisällöstä nauttii mieluummin joku lapsi kuin hänen makeanperso äitinsä tai isänsä.