Huomenta kullannuput. Uusi tekonivel kolkuttelee oven takana. Leikkauspäivä aikastui päivällä. 7.2 klo. 10.45 täytyy olla Coxassa. Mitkä ovat tunnelmani? Kuten kaikissa asioissa, odottavan aika on pitkä. Voi kun kaikki olisi jo ohi tunnelma.
Kerron kaikesta leikkaukseen liityvistä asioista avoimesti. Näin lukijat voivat samaistua kokekmuksiini ja todeta, etteivät omat tuntemukset ole vieraita. Omituisesti minulla jos kellä on kyky maalata niin sanotusti piruja seinälle.
Muutamia päiviä olen sänkyyn rojahdettua alkanut miettiä mitä kaikkea voi tapahtua. Aloitetaan synkimmistä ajatuksista.
– entä hieman yli vuosi sitten saamani laskimotukos? Jos se onkin muhimassa uudestaan eikä sitä nytkään huomata? Jospa se irtoaakin, lähtee salakavalasti liikkeelle kohti sydäntä ja sieltä aivoihin?
– Mirjam parka jää leskeksi ja pikku Vilma orvoksi jo toisen kerran. Siellä Vilma odottaa levottomana ikkunasta ulos pälyillen, milloin saavun kotiin.
– laitan valot, katselen kotiani, viimeisiä kertojako. Näinkö tässä kävi? Olkoon sitten niin.
Huolehtija kun olen, ajatukseni pyörivät jo lähtöaamussa.
– vasemman jalan pikkuvarpaan väli ja alapuoli olivat auenneet. Sitä hoidettu ja voideltu. Pitäisi olla kunnossa, mutta onko?
– tavaan yhtenään Coxan vihkoa mitä pitää ottaa mukaan ja mitä jättää kotiin. Sauvat, aamulääkkeet, ei turhaa rahaa jne.
– huomaan mahani kyllästyneen hermoiluuni ja myös näyttää sen. Ei muuta kuin kiireellä ulkohuussiin. Viikonloppuna otan vihdoin käyttöön kuivakäymälän. Kuinkahan siinäkin vain käy?
– avaan vähän väliä jääkaapin ja pakastimen oven ja katselen, onko nyt kaikkea ruokaa riittävästi?
-kahvia olen varannut.
– entä jos matkalla on kolari ja joudumme ajamaan kiertotietä? Hotellia en huolinut, haluan olla kotona viimeiseen asti.
– kaduttaakin, että piti suostua leikkaukseen. Kyllä näillä polvilla lääkkeiden voimalla olisi muutaman vuoden vielä mennyt.
– ai jai. Kohta pääsisi puuntekohommiin, mutta niin vain joudun linkkaamaan uuden tekonivelen kanssa.
Tuossa pieni pala tunnelmista jotka aivonystyröissä ovat tilaa saaneet. Onneksi minulla on Mirjam, joka tyyneydellä osaa rauhoittaa. Valitettavasti olen hänenkin huoltenreppua hiukan kasvattanut.
Perimmältään olen koti-ihminen. Lähteminen, vaikka mihin on aina ollut minulle vaikeaa. Oli sitten kyse tansseihin, teatteriin tai mihin tahansa matkoille lähtemisistä, olen aina hermona. Tykkään käydä ja osallistua, mutta kun lähtöpäivä lähenee, yritän kiemurella irti – onko ihan pakko. Kotiin palatessa tuumailen: Olipa hyvä kun tuli lähdettyä.
Mutta näin. Lumityöt ovat saaneet lihakseni oivaan kuntoon. Oletan siitä olevan apua kuntoutuksessa. Huomaatteko? Nyt olen jo kovaa vauhtia palaamassa kotiin ja synkät ajatukset ovat tipotiessään. Ja saavat luvan ollakin.
PS.
Otan muistivihkon mukaan ja kirjoittelen tunnelmia ja operaation vaiheita. Kotiin saavuttuani alan heti kirjoittaa jos tekovivel antaa siihen luvan. Hyvää viikonloppua ja palataan asiaan polvi turvoksissa.
Kaipa nykyään annetaan tukoksia vähentävä lääkitys.Kannatta kuitenkin välttää istuskelua.
Povileikkauksen jälkeen tuttavani sai marevan-lääkityksen veriarvoja seuraten ja lopuksi vielä suoraan piikityksellä, koska tuli esilääkityksenkin jälkeen tulppa jalkaan.
Muuten liike on lääke. Tuttavani heitti kipuopiaatit pois muutamassa päivässä, ettei jää koukkuun.
Niin tein minäkin niin polven kuin lonkankin kohdalla. Mutta aivan henkilökohtainen kipukynnys meillä kaikilla.
Kyllä se Hannu hyvin menee kun saat uuden nivelen joka toimii terv tepivaari
”Kahvia olen varannut” – siinä se tärkein. Kun tämä pitää, muukin hoituu.
Tsemppiä Hannu. Kyllä kaikki menee hyvin, luota vaan siihen. Kipuja on tietty aluksi, mutta siihen on lääkkeet. Liikkeelle vaan heti kun käsky käy, kuntoudut nopeammin. Kipukynnys on niin yksilöllinen juttu, että sen tiedät vain sinä itse. Mutta maanantaina illansuussa kaikki on jo ohi ja ehkäpä eka kertaa olet jo koikkelehtinut Coxan käytävillä ja ihmetellyt, että mites mää tästä nyt näiden keppieni kanssa selviän. Kyllä sää selviät, luotat vaan itseesi! Tsemppiä Hannu !