Näin se aika vierähtää. Onko siis juhlavuosi kun läträäminen alkoholilla loppui 20 vuotta sitten? Jaa, mutta 10 vuoden tienoilla kävi pieni hama yhtenä viikonloppuna, jota en halua muistella, eihän sitä lasketa, eihän?
Mikä sai aikanaan ottamaan ensikännit? Tietysti tuo tuttu syy. Ujous ja kun teki mieli tutustua tyttöihin, niin rohkeutta ja itsetunnon kohotusta sai pullosta. Nuorena ja kovakuntoisena urheilua harrastavana, ei yhden illan kännit tuntuneet missään. Ja kieltämättä hauskaa oli – ainakin omasta mielestä.
Niinhän siinä kävi, että todella raskaat epäonnistumiset ihmissuhteissa tai muut pettymykset johtivat lohdun hakemiseen juomisesta. Töitä painoin viikot ja treenasin pitkiä juoksulenkkejä. Viikonloppuisin kavereiden kanssa viihteelle ja hakemaan seuraa.
Näin ne vuosikymmenet soljuivat. Parisuhteita oli aina kahteen kihlaukseen saakka, mutta en ollut koskaan onnellinen. Piti olla joku, kun kaikilla muillakin oli ja sukulaiset aina kyselivät seurusteluistani.
Hyvin herkkänä ja haavoittuvana ihmisenä kärsin kovin. Mikä sen helpompaa karistaa murheet kuin humalan tuomaan hetken unohdukseen. Vaan kuten aina käy, ongelmat siirtyvät, omatunto kolkuttaa ja on paha olla.
Ikä alkoi painaa ja huomasin juomisesta tulleen tapa. Perjantaina vedettiin henkeä rankan viikon jälkeen korkkaamalla pullo. Ilo ja hauskuus olivat poissa. Pullon avattuani oli hetken hyvä olo. Sen jälkeen viikonloppu meni sumussa.
Kaksi kertaa pidin vuoden tauon ja kesällä päätin irroitella. Ne irroittelut meni rajusti överiksi. Oli aika ottaa se ratkaiseva askel. Herkkänä poikana surin äitiäni, jonka näin kärsivän. Halusin antaa hänelle loppuelämän lahjan. Viettää raittiina ja antaa äidin olla ylpeä pojastaan.
Alle viisikymppisenä halusin myös nauttia elämästä, kesistä, luonnosta ja ystävistä. En koskaan pitänyt alkoholista, kaljasta tai muista aineista. Olin vain perisuomalainen mies – känni tai ei mitään. Välimuotoja ei ollut. Muutama saunakalja oli mielestäni viinan väärinkäyttöä.
Oli oikeastaan helpotus lopettaa. En tuntenut tuskaa, viinan himoa. Ei minkäälaisia vaikeuksia tullut eteen. Komerossa oli alkoholia noin kymmenen vuotta, eikä kertaakaan ollut hinkua tarttua pulloon. Se mikä oli jännää oli se, että vielä vuosien jälkeen saattoi suuhun tulla koskenkorvan maku.
Ainoa mikä epäillytti oli, että nyt jouduin maailman tuskaa, elämän eteen tulevia kolhuja kantamaan selvinpäin. Tuo siksi, koska tiesin, ettei koira karvoistaan pääse. Olin ollut yhteiskunnallisissa asioissa mukana vuosikymmeniä. Taistellut ja kamppaillut, itkenyt ja surrut muiden syrjäytettyjen ja heikoimmassa asemassa olevien puolesta.
Jotka minut hyvin tuntevat, eivät millään voi uskoa olevani syrjäänvetäytyjä, epäsosiaalinenkin, arka ja ujo. Mutta kun yhteiskunnalliset asiat nousevat esiin, muutun. Nousen vaikka kuinka korkealle barrikadeille jos asiat vaativat vääryksien korjaamisia.
Kadunko läträämisen aikoja? Mitä se katumisesta paranisi. Ajattelen elämäni olleen tie kohti sitä suurta unelmaa jota etsin ja hain – rakkautta. Yhdeksän vuotta sitten minusta tuli maailman onnellisin mies tavatessani suurimman rakkauteni Mirjamin. Vuodet hänen kanssaan ovat olleet elämäni parhainta aikaa. Vaikeuksien ja monien mutkien kautta löysin onneni Virtain Ohtolasta. Ehkä elämän vain kuului mennä, kuten se meni.
Jälkikirjoitus: Miksi avauduin ja kerroin elämäni ikävät käännekohdat, lyhyesti selviytymistarinani? Olen noin kahdeksan vuotta ollut Virtain Mielenterveysyhdistyksen puheenjohtaja. Kohtaan päivittäin mielenterveys – ja päihdeongelmista kärsiviä. Jotta saan yhteyden ihmisiin, täytyy minun olla avoin. Joillekin vertaistuki on äärimmäisen tärkeää. Se ei onnistu, jos itse salaa tai peittelee omat kokemukset. On surullista kolmannen sektorin vapaaehtoisena nähdä kuinka mielenterveys ja – päihdeongelmat ovat räjähtämässä käsiin. On vain jaksettava ja puskettava eteenpäin, viestiä vieden kuinka ihmiset oikeasti voivat huonosti.
Mietin pitkään kirjoitustani. Miten siihen suhtaudutaan. Soittelin ystävilleni, kysyin Mirjamilta, kirjoitanko. Vedänkö maton itseni alta näin vaalien alla? Ystävät yllyttivät ja olisin varmaan muutenkin kirjoittanut, mutta halusin vahvistuksen.
Mutta tällainen olen, lähti matto alta tai ei, mitä sitten. Ja mitä siitä vapaaehtoistyöstä tulee jos itse häpeää menneisyyttään, häpeästä joka on edelleen yksi suurimmista, ellei suurin syy päihde – ja mielenterveysongelmista kärsiville.
Kyllähän meitä punnitaan menneisyytemme kautta, mutta se tärkein ja merkittävin puntari on aina tässä ja nyt ja rehellisyys on yksi niitä jota arvostetaan.
Hannu, tosi hieno ja tiivis tilitys, etten sanoisi esimerkillinen, näitä merkillisiä blogisteja + tekstejä.
Rohkea ja hieno kirjoitus.
Hannu, ei pienintäkään syytä epäilyyn, tai peräti epäröintiin. Tuntuuhan se joskus vaikealta totuuden kertominen, mutta sen kertomisen jäljeltä helpottaa huomattavasti.
Aika pitkälti samaa linjaa on asiat menneet mulla tosin on jo n kolme vuosikymmentä vesi linjaa vielä vajaa noin kolme vuotta
Ja nyt ei tuo ujous paljon vaivaa ja enempi tuli möhlittyä asioita kun käytti vielä alkoholia nyt on hyvä linja joka pitää terv tepivaari
Kyllä Hannun avauksen jälkeen voin tästäkin kertoa:
Minulla on aivan toisenlainen historia, joka alkoi n. 16-v tähkäviinapullosta, joka juotiin kimpassa kaverin kanssa lauantai-iltana. Mutta viina ei ollut varsinaisesti vieraana ennen kuin penkkareissa ympärikännissä isosta rommipullosta, jonka seurauksena ei edes kalja maistunut 5 vuoteen. Urheiltiin niin pirusti ja siellä ei ollut näitä dopingeja.
No, sitten oli niitä VPK:n ja Konsun tanseja, joissa piti hiukan rohkeutta vahvistaa, seurauksena kauhea kankkunen.
Työelämä Hesassa avasi enemmänkin kaljakulttuuria, viinejä ja viinasotkuja bacardi colia ja ”rautanauloja”, salmiakkikossuja ja ties mitä keksittiin viikoloppuisin perheiden illanvietossa. Naapurin Tanelta saatiin lisää, kun loppui.
Sitten tuli nuo edustustehtävät, jossa oppi melkein parhaaksi Alkon asiantuntijaksi ja viininmaistajaksi.
Lehdistön aikana sitä läträystä oli lähes päivittän pitkillä lounailla ja työpäivän jälkeen. Karpo siitä kertoi, kun tuli Seurassa päätoimittajaksemme, että kaikki oli kännissä eikä selvää äijää- näkynyt ( absotutisin määritelmä ). Mutta työt hoidettiin vaikka Salve oli toinen koti.
Suomen Kuvalehden ex- päätoimittaja Mikko Pohtola tokasi joskus, että per….e, kun tuo tynnyrin pohja ei näy, vaikka kuinka yritän.
Mutta niinäkin aikoina painettiin maratooneja ja Suomi Juoksuja Utsjoelta Helsinkkin ja hiidettiin kilpaa Seitsemän Veljestä- hiihdoissa ja Finlandioissa.
Sitten taas sanomalehdistössäkin sitä läträystä edustuksineen oli harva se päivä. Ja, jos nuo yhteen laskisi ei sellaista yhtälöä ole keksitty. Kuitenkin sanomalhtipuolella työpäivinä piti olla aamulla paikalla eikä viina saanut haista, ei koskaan.
Työelämän jälkeenkin viinit ja olut maistuivat pitkään. Mutta jo vuosia tuo on hiipunut lähes nollaan. Otan lasin tai kaksi viiniä tai kuoharia, jos tarjotaan. Viskit, konjakit, grappat, ginit, rommit tunnen kuin taskunpohjani, mutta ne saavat olla.
Noita kossupulloja on ollut enemmänkin kylmässä snapseja varten.
Kai sitä jonkun sortin alkoholistiksi noilla määrillä voi kutsua.
Mutta, kyllä selvin päin on kaikista hauskinta, kun nuo kaikki muut hauskuudet on koettu hiukan hiprakassa.
Mutta tätä ei moni ei ole kokenut: olen ollut kännissä Irvinin ja Vexin seurassa, vääntänyt Salvessa kättä Arto Paasilinnan kanssa ja seurannut Laila Kinnusen edesottamuksia ”lihatiskillä” muista puhumattakaan. Ja ministeri Olavi J. Mattilan kanssa kauppaseurassa punaviinilounaalla. Mattila hölskytti lasia ja sanoi, että otetaan taas, mutta hänellä lasin pinta pysyi samana. Ja on meistä taidemaalari Aaro Loposen taulu maalattu Salven seinälle; en ole käynyt katsomassa onko se siellä vielä.
Kulttuuri avartaa- meinaan juomakuttuurikin. Päivääkään en kadu.
Minulla oli vähän se ongelma/etu että en koskaan opiskellut. Täten en koskaan altistunut opiskelijaelämälle. En oikein ”oppinut” ryypiskelemään missään seurassa missä se olisi jatkuvaa. Toki työelämässä sitten oppi miten vaarallista se ilmainen viina on.
Sittemmin opin että kyllä sitä kohtuullisesti voi ottaa, kunhan keho saa resetoida välissä. Joten joka vuosi kolme kuukautta nollalinjaa, ja vuosittain labroissa varmistamaan että ei ole huolia. Tällä mennään toistaiseksi.
Ja Heikin sanomaa jatkaen, mielenkiintoisimpia henkilöitä joiden seurassa olen lasia nostanut lienevät Japanin suurlähettiläs. Sitten muutama kansanedustaja. Mutta parasta seuraa ovat olleet paljon ”tylsemmät” ihmiset, erilaiset ihmiset, eri taustoista, eri lailla ajattelevat, maailmaa nähneet ja kokeneet.
Työkaverit päätyivät joskus nostamaan lasia erään entisen mäkihyppääjä-strippari-muusikko-vaimonhakkaajan kanssa. Ei mennyt hyvin.
Tuo Japanin tapaus on mielenkiintoinen. Olin(mme) it-keksintöteamimme kanssa kutsuttuna myös Japanin Suurlähetystöön Lehtisaaressa kalistelemaan laseja. Se oli tyylikäs tilaisuun eikä siinä alkoholi näytellyt kuin kohteliaisuusroolia.
Tällaiset kirjoitukset ovat hyvin tärkeitä. Voihan olla, että juuri tästä joku saa sysäyksen nähdä ja tarkastella elämäänsä kauempaa. Häpeä on hyvin yleinen ja humaani tunne ihmiskunnassa, se osiltaan tekee meistä ajattelevia ja empaattisia. Kuitenkaan tämän asian kohdalla häpeää ei tarvitse tuntea, mennyt on mennyttä eikä sitä voi muuttaa, päihderiippuvuus on oikea sairaus ja se voi osua kenen tahansa kohdalle. Oleellista on se, mitä tänä päivänä aikoo elämänsä kanssa tehdä. On niin hienoa kuulla, että joku aikoo käyttää sen rakastamiseen ja toisten auttamiseen. Kiitos tästä!
Kerrassaan mahtavia ja mieltä ylentäviä tarinoita suhteesta viinaan koska kaikissa happy end. Koska kohdallani on mennyt ja menee eri tavalla niin pari sanaa siitä.
Nuorena oli käyttö satunaista ja ajoittui lähinnä kesäaikaan, hyvien kavereiden kanssa joskus telttaretkille otettiin pullo mukaan.
Aikuisiällä mennyt niin että useimmin viikonloppuisin pari kolme konjakkia tai viskiä, joskus pullo punaviiniä ja viikonvaihteen saunakalja päälle. Näillä eväillä laajentanut hieman mielikuvitukseni ahdasta piiriä sekä mielenkiintoa ja hoksaavaisuutta maailman menoon.
Työelämässä joskus myös vähän raskaampia kokemuksia samoin kuin juhlatilaisuuksissa tuttavien kesken.
En tätä suhdettani alkoholiin ole kovin pahana pitänyt, toki myönnän että vähempikin olisi joillakin kerroilla riittänyt.
Menisikö se monella muullakin näin että jos ei varsinaisen juopotteluun ryhdy niin ei viina yksinomaan tuomittava ja paha asia ole. Toki niin että onnellinen hän joka ilman viinan tippaa osaa nauttia elämästään mutta niinkin että viina on viisasten juoma ja se vaikuttaa eri ihmisiin erilaisella tavalla.
Olen matkan varrella todennut, että syntymäraittiit, uskonnoilla pakotetut tai muka kirkkoviiniraittiit ovat tylsintä porukkaa, joille nauttimisen vauhtoehto on ollut useimmin raha ja joka penni sukan varteen sullominen ja niillä leuhkiminen.
Kyllä moni juoppokin on avartavampaa, ja mukavaa seuraa vrt nämä. Olen noista sillan alla olijoista tavannut todella fiksuja, ajattevia ja professoritason älypäitä, jotka jostain syystä ovat tuolle tielle joutuneet.
Ei ole karvoihin katsomista.
Otetaas vielä muutama näkökulma:
Viinalla, pontikalla, sahdilla ja viinillä tämä maa on vuosituhansien aikana rakennettu, rahoineen ja veroineen ja kansan kurkun kautta kulautettuina. Ja kankkusen kautta entistä kiivammalla työtahdilla odottamalla seuraava nautintoa ja kankkusta.
Ja Riihimäen lasin kossu- ja vodkapullon tuotannolla
Ja tammi-oluttynnyreiden puusepien
Ja Lahden polttimon ostamilla viljelijöiden ohranjyvin
Ja Valmetin tekekemien kyntövehkein
Ja Euroopan omenoin ja vinirypälein
Ja viina-viinitehtaineen ympäri ja ämpäri maailmaa
… niin, että mitä sitten, otetaanko taas ?
Luulo tauti on huano juttu joillakin on raittius sairauden tuomaa eikä uskonnon sen minkä alkoholi muka tuo se myös vie kaksin kertaisena sairauksiin terv tepivaari
Tottakai vie terveyden, jos ryyppää tolkuttomasti. Kohtuudella jopa parantaa pienet vaivat ja mielen.
Itselleni se tietää viikon oloa sisällä hiljaa ettei se minulle tuo terveyttä ja kun teelusikallinen laukasee migreenin voit siitä päätellä ettei mulla ole olemassa mitään mittaa terv tepivaari
Tuo on kiusallista eikä kannata leikkiä.
Minulla ei taas tullut kankkusta päänkipuineen kuin nuorempana.
Nykyään, kun en ole vuosiin lippitellyt kuin pakolliset, niin jo pienikin humaltumisen tunne tuntuu epämiellyttävältä ja epätodelliselta.
Mutta, voin edelleen tunnistaa tuoksusta lähes minkä tahansa viskin ja konjakin eri laadut ml.useat muut viineineen. Se on hienoa harrastusta. Viinin maistelutesteihin en viitsi enää osallustua, se on brutaalia touhua.