SDP:ssa oli aikaisemmin vankka perusta puolueen paikallisissa perusjärjestöissä. Ne pitivät puolueen pystyssä – itse asiassa ne olivat puolue. Niiden merkitys ilmeni mm. siten että puolueen ylempien elimien toiminta rahoitettiin perusjärjestötasolta tulevilla pienillä rahavirroilla. Koska sillä joka pitelee kukkaron nyörejä on aina kaikissa organisaatiossa todellinen määräysvalta, oli se SDP:ssa menneinä vuosikymmeninä perusjärjestöillä. Asiat muuttuivat. SDP:ssa muutos ajoittui vuosiin 1970-luvulta alkaen, jolloin puolue nousi rakettimaisesti maan mahtavimmaksi. Tätä henki puoluejohtaja Sorsan mahtipontinen leukailu puoluekokouksessa jossa valittiin Urho Kekkonen (taktisista syistä) SDP:n ehdokkaaksi vuoden 1978 presidentinvaaliin. Puolueella oli olemassa aiempi puoluepäätös siitä että tähän vaaliin nimetään ehdokkaaksi sosialidemokraatti. Sorsa viittasi tähän puoluepäätökseen sanoen että siksipä nimeämme ehdokkaaksemme sosialidemokraatti Urho Kekkosen. Kekkonen kuunteli tätä vaieten, vaan mitä lienee miettinyt.
Asema valtakunnan mahtipuolueena mahdollisti järjestää puolueen toiminnan rahoitus muutenkin kuin perusjärjestöjen pennosten virralla. Täst edes rahoituksen kulku puolueen sisällä muuttui päinvastaiseksi. Nyt puoluetoimisto rahoitti perusjärjestöt kun se ennen oli tapahtunut toisin päin. Samalla vaikutus- ja määräysvalta puolueessa siirtyi perusjärjestöiltä puoluetoimistolle joka rahoitusta säätelemällä vähitellen kuihdutti ja sitten käytännössä tuhosi niiden toiminnan.
Tämän kehityskulun viimeisin vaihe on ollut panna kaikki munat samaan koriin – perustaa puolueen kannatus vankan perustason asemesta yhden taitavan ja valovoimaisen huippujohtajan varaan. Tähän on tultu välivaiheen kautta jossa puolue-elimet, puoluetoimistoa ja puoluesihteerin istuinta myöten on ulkoistettu alan arvoja noudattavalle mainostoimistolle tehokkuutta tavoitellen.
Täydestä syystä puolueessa pelätään yhden superkeulakuvan romahtamista jolloin ei ole enää perusjärjestöjä tukena.
Kun olin juuri äänestysikäinen, demareiden kaikki markkinointi, imago, puhe ja mekkala oli suunnattu vain 60 vuotta täyttäneille. Nuoria suorastaan syljettiin päin jos lähestyivät.
Tällä hetkellä taas demareiden sanoma on suunnattu lähes yksinomaan alle kolmekymppisiin.
O tempora, o mores.
Hyvä jos Almakin äänestää, mutta kyllä markkinointi on lähtenyt väärästä argumentista.
SDP:ssa tunnetaan todellista huolta nuorempien sukupolvien kannattajien ja äänestäjien kaikkoamisesta. Puheenjohtaja ja pääministeri Marin on puoluetoimiston täsmäohjus tätä kehitystä torjumaan. Puoluetoimisto laskeskelee että Marinille räätälöidyllä ”biletys”- ja pukeutumiskulttuurilla saadaan samanhenkistä nuorta väkeä puolueen piiriin. Puoluetoimisto vain laskee mainostoimistomaisessa teennäisessä kaavamaisuudessaan väärin. Se aliarvioi karkeasti Suomen nuoren polven. Jo kypsän keski-ikäinen johtohahmo, jolle on ympätty teini-ikäisen viihdetavat ja vaatetus ei sittenkään näistä syistä puhuttele muuta kuin sitä suhteellisesti pientä nuorison osaa, ja siitäkin vain osaa, joka hytkyy käsiään ojennellen festareilla. Se ei ole yhtä kuin Suomen nuoriso. Samuel Oino ja Hulda Juurikko eivät vakuutu.
Sanna Marinin, huippulahjakkaan ja pystyvän poliitikon, suorastaan pakkomielteen kaltaisista biletysmieltymyksistä on koko ajan herännyt epäilystä järjestetystä jutusta. Ei hänen kaltaisensa korkeatasoinen älykkö omasta tahdostaan moiseen ryhtyisi ja näin toimisi ellei hän tuntisi sitä velvollisuudekseen uusia kannattajia etsivää ja tässä väärin laskeskelevaa puoluetoimistoaan kohtaan.
Sanna Marinilla on kiistatta oikeus juhlia vapaa-aikanaan. Mutta onko hänellä myös tosiasiallinen oikeus tällaisesta niin halutessaan kieltäytyä.