Odotetaan kuin kuuta nousevaksi Venäjän kansan ”heräämistä” hallintonsa politiikkaa vastaan. Väitetään että kansa ei vain tiedä ja tunne todellisuutta valtiovallan tiedostusmonopolin ja sensuurin takia.
Tottahan venäläisten silmät ovat jo avautuneetkin, mutta paine nähdä ja tunnistaa näkemänsä itselleen on liian suuri – ainakin toistaiseksi minkä loppua ei näy. Painetta luo valtiovallan terrori ja vielä suuremmassa määrin voimakas perinteinen kulttuuri- ja kansallismielisyys. Kun Mika Waltari kuvaa romaanissaan Nuori Johannes seikkaperäisesti idän (Konstantinopoli) ja lännen (Rooma) kirkkojen skismaksi revennyttä yhteenottoa Baselin- Firenzen kirkolliskokouksessa 1430-luvulla, hän tulee kuvanneeksi tämän päivän tilannetta selvemmin kuin itse silloin aavistikaan. Venäjä on omassa itseymmärryksessään Bysantin ja Konstantinopolin oikeutettu (sic!) seuraaja, jonka ikuisuuspyrkimyksenä on saada haltuunsa Bospori ja Istanbul. Tavoite konkretisoitui viimeksi Molotov-Ribbentrop paktin soveltamisneuvotteluissa 1940. Tavoite on nykyisin piilevä ja pinnan alle painettu mutta siellä se vain on. Konkreettisemmin Venäjän viholliskuva ja laajenemistarve kohdistuu tätä nykyä Natoon (Rooman kirkko). Nämä pitkän tähtäimen tavoitteet eivät ole ainoastaan putinismia, joka käyttää niitä hyväkseen, vaan itse Venäjän kansa on niiden kyllästämä. Kansa valitsee mieluummin Putinin kaikkine lieveilmiöineen kuin lännen Rooman kirkon nykyversion. Kun Putin poistuu, kansa nostaa (sallii nousta) tilalle uuden.
Maa jossa ei voi olla eri mieltä.
Itse uskon, että tässä on osin sama ilmiö kuin Saksassa 1930-luvulla. Hitlerkin oli hyvin suosittu. Tosin Putin ei tuolla menolla pysty järjestämään kansalle työtä ja parempaa elintasoa niin kuin Hitler teki ennen sotaa. Venäläiset saavat tytyyä vain suurvaltakuvitelmaan.
Samaa meininkiä on Venäjällä nyt