Totuus ei pala tules…..runossakaan.

Kaivoksista kulta loppuu, loppuu kullan huuhdonta, mut`ei lopu vihree kulta, uusiutuu vain kaadosta.

Metsästä on kansakunta, hyvinvoinnin hakenut, joillekkin myös kaulakeinuun, lujan oksan tarjonnut.

Kuusipuiden oksistossa, linnut laulaa sikermää, oravatkin sadon korjaa, jatkaa kurrein elämää.

Suomalaiset joulun tullen, kuusen tupaan kiikuttaa, latvatähti muistuttaapi, seimen pientä nukkujaa.

Koivupuu se kovuudellaan, kallojamme kuvailee, mutta saunan lautehilla, hellin lehdin hyväilee.

Hyvän opin koivu myöskin, lapsukaisiin kylvänyt, jos on joskus villiks mennyt, koivu vitsa hillinnyt.

Mänty meidät pelastanut, petäjä ei pettänyt, pettuleipä pöydässämme, kuolemaa on siirtyänyt.

Joskus ollaan myöskin mäntyyn, päitämmekin iskeneet, toivotaan et Karjalassa, puusto rauhas kasvanee.

Haapapuuta roskapuuna, pitää melkein jokainen, mutta saunan laudepuuna, tykkää perse puhtoinen.

Haavanlehti väristelee, meille silti lehtiään, vaikka tuuliviiri nukkuu, tyyni haapaa hyväjää.

Katajainen kansa suomi, sisu meitä ilmentää, kataja kun taipuu kyllä, katkea ei itsessään.

Papitkin vain kirkoissansa, saatanalla pelottaa, kansalaiset metsään menee, lähemmäksi Jumalaa.

Metsä meille ravinnon on, iki ajoin antanut, leivän se on pöytään tuonot, sielun haavat hoitanut.

Mtsästä ne myöskin löytyy, marjat, sienet pöytihin, vitamiini pillerit vain, laiskan kroppaan eksynyt…

Nyt ne meinaa Euroopasta, suomen metsät ”pelastaa”, kasvupaikaks hyönteisille, toukkain leuat louskuttaa.

Vihreällä siirtymällä, vihree kulta tuhotaan, hiilinielut ilman putsaa, iminen vain kuukahtaa.

Toivossa on hyvä elää, lapamato vakuuttaa, toivotaan et vihree myrkky, lahkolaiset tainnuttaa.

Taitaa olla että tähän, loruni ma lopetan, ettei viha puheen voudit, tule meille vierahaks.