Sodan jälkeen Suomee johti, Juho Kusti varmasti, ikuiseksi rauhan rajaks, itärajan julisti.
YYA.ta Molotovin, kanssa yhdes väsättiin, sillä sitten ryssän pelko, vähitellen voitettiin.
Kauppa kävi, henki haisi, ripaskaakin tanssitiin, Säkkijärven polkan tahtiin, vodka virtas kiduksiin.
Hyvinvointi valtioksi, Suomi lähti nousemaan, Paasikivee saamme kiittää, polun lähti auraamaan.
Suomettuneiks meitä haukkui, kateelliset koloistaan, komissio Helsingissä, Tornin valot sammuttaa.
Sitten koitti Urkin aika, Lepikosta syntyjään, Paasikiven polun otti, opiks omaan elämään.
Viisivuotis suunnitelmin, naapurissa elettiin, meillä kaikki Urkki hoiti, kansa kiitti, juhlittiin.
Hrutsevikin meillä kävi, useasti kylässä, saunan parves Urkin kanssa, kiuas itki vieressä.
Urkin jälkeen sitten meillä, muuttui malli kokonaan, naapurille pyllistettiin, ryssää voissa paistetaan.
Tuli Manu, Ahtisaari, Halonen ja Niinistö, kukin heistä vuorollansa, Suomineidon häpäissyt.
Itsenäisyys luovutettu, myyty pala palalta, lännessä nyt helppoheikit, hykertelee onnesta.
Brysselissä herrat ravaa, siellä lienee onnela, orjana me saamme olla, palkkana vain ruoskinta.
Nato aseet vihdoin saadaan, rajojamme suojaamaan, mutta mänty Karjalassa, oottaa päiden hakkaajaa.
Tässä pieni välähdys on, historian havinaa, Urkki pyörii haudassansa, tunarit kun mellastaa.
Taidan juoda toisen kupin, Juhla Mokan tuotetta, vaikka suomen herraonni, surun nostaa pintaansa.
Nyt kyllä soutelet ”Väinämöisen lahossa veneessä”, toivottavasti tappi on irti !
Osui ja upposi kun vähän tikulla kusiaispesää törkkäsi.
Olisi joskus vaihteeksi lukea Arvilta lyriikkaa jossa ei synkistellä, jos aihe on poliittisluonteinen suotaisiin edes hiukan ymmärrystä aatteille jotka risteävät Arvin omien näkemysten kanssa.
Armahdettaisiin myös lukijaa vanhan toistolta, nyt jää joskus lukeminen puolitiehen kun jo alussa arvaa jatkon.
No kyllä minä loppuun luen mutta syynä on Arvin sanataide sisällöstä viis veisaamatta.
Onhan tuo Arvi aito ja harvinainen sanan virtuoosi, sitä ei kukaan voi kiistää. Kunkahan iso pöytälaatikollinen vileä julkaisuja odottaa !
Kyllä niitä mielellään lukee olipa aatteen palo mikä tahansa.
Kiitos Heikki ja Myllymatti kiitoksista ja tämäkin riimitys syntyi ensimmäisen ja toisen kahvikupin välillä aamulla ja niitä ei pöytälaatikkoon kerätä, ne syntyvät ja kuolevat ja hyvä niin.
Enhän minä Myllymatti halua historiaa vääristellä ja tämä kaikki mitä kirjoitan on kokemusperistä, joten jos se sattuu, niin ei kai se ole minun vikani jos kivi on kengässäsi.
Täytyy tässä yhteydessä myös nostaa toinen sanan mestari, Tiaisen Hannu framille. Hänellä liukuu myös kynä msetarilliseen tapaan.
Mutta, mikä sen selittää, että molemmilla herroilla on vahvat sympatiat tuonne itärajan taakse ?
Niin tai näin, se kynän lahja on suotu jo geeneissä ja, kun harjoituksella hersyttelee, sieltä se pulpahtaa esiin.
Hannusta olen samaa mieltä.
Tämä on yksi niitä lentäviä lauseita, joka on jäänyt Kekkosen jälkeen elämään. On niitä paljon muitakin.
Tämä ”Saatanan tunarit” on vähän jokapaikassa käytössä, ei tehoa enää…
Tämä saatanan tunarit on lausahdus, jolla pystytään hyvin kuvaamaan sitä neljännesvuosisataa maassamme, kun Kekkonen oli vallassa ja määräsi marssintahdin kaikessa.
Kekkonen on Suomen sodanjälkeisen historiamme valossa katsoen ainoa presidennti ja päättäjä, jonka edessä voin ottaa lakin pois päästäni ja kumartamaan syvään, muille käännän vain ”paremman puoliskoni” ja pieraisen päälle.
Koivistokin oli senverran värikäs persoona, että hänelläkin oli parikin kuolematonta lausahdusta. Sanokaapa mitä ne olivat.
Halosesta ei ole mitään jäänyt minun mieleeni, ei myöskään Ahtisaaresta. Eikun olihan hänellä lakerikengät.
”Tarttis tehrä jotain”
-”kyllä se siitä”
Kyllä niin, mutta mistä syystä ne Ahtisaaren lakerikengät?
Eikös hän niillä vetänyt ”Virenit” illanistujaisissa Ruotsissa.
Paasikivi ja Kekkonen luotsasivat Suomen läpi vaikeiden aikojen ison karhun kyljessä. Ehkä vähempikin nöyristely olisi kuitenkin riittänyt, en tiedä. Tarkoitan nyt Kekkosen presidenttiaikaa.
Lauri Hokkanen, entinen taistolainen, on julkaissut liki 500-sivuisen omaelämäkerran ”Kenen joukoissa seisoin, taistolaiset ja valtioterrorin perintö” (2021).
Itse pidän kyseistä kirjaa paitsi omaelämäkertana myös tietokirjana.
Tästä kirjasta saa käsityksen, ettei Kekkonen halunnut jatkaa presidenttinä vuoden 1974 jälkeen, mutta Kremlin kovat pojat olivat eri mieltä.
Niinpä ”Kekkonen teki valintansa. Hän valitsi Kekkosen, mutta kieltäytyi vaalista. – – Suomessa ei ollut poikkeuksellista tlannetta, mutta eduskunta hyväksyi poikkeuslain perustuslain vaikeutetun säätämisjärjestyksen mukaisesti äänin 170-28 (yksi tyhjää äänestänyt) Kekkosen tasavallan presidentiksi neljäksi vuodeksi 1974-1978.
Päätös syntyi laillisessa järjestyksessä mutta täytti myös poliittisen vallankaappauksen piirteet.”
L. Hokkasen kirja sivut 284-285.
Elämme tätä päivää.
Kyllä Halosesta minulla on jotain jäänyt mieleen.
Se oli tosin reilusti presidenttiaikansa jälkeen, kun olin valokuvaajana hänelle. Hän antoi ihan hauskan vinkin miten saadaan energinen poseeraus aikaan.
Päätin, että haluan muistaa hänestä jotain positiivista ja se olkoon tuo.
Jos ei tunne historiaa, ei ymmärrä nykyisyyttä.
Kysyttiin, että miksi Kekkosesta tuli kalju. No, joka kerran korkeutta hypätessään sanottiin, että hän pudotti hiuksen hienosti.
Eikös Kekkonen sanonut että järki ja hiukset ei mahdu samaan päähän.
Jolloin kansa ryhtyi pohtimaan että kumpi lähti ensin.
Niin tai sitten ” ei tyhjä lato kattoa tarvtse ”.