Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmäs………

Ei nyt tarvitse mennä hyvinkään pitkää aikaa ajassa taaksepäin, kun suomalainen urheilu mäkihypyn osalta oli maailman huippua niin määrällisesti kuin laadullisestikkin, valmennustiedosta ja taidosta puhumattakaan

Arvokisoistakin mäkihyppy oli se, joka maallemme ne suurimmat mitalimäärät rohmusi.

Ja nyt, jos joku suomalainen mäkihyppääjä pääsee kisoissa toiselle kierrokselle, niin sitä juhlitaan kun entisaikoina saavutettua mitalia.

Syitä etsitään taloudelliselta puolelta ja itketään harrastajamäärien vähyyttä ja kun joukkueurheilu vetää helppoon elämään tottuneita nuoria puoleensa, jossa  yksilöurheilun oma vastuu ja askeettisuus ei houkuta ”helppoon elämään” kasvaneita/kasvatettu ja tottuneita lapsia ja nuoria.

Hyvän kuvan saamme mäkihyppymme nykytilasta siinäkin, kun 45 vuotiasta Janne Ahosta ollaan sovittamassa Pekingin olympiakoneeseen, ei pukujen ompelijaksi, vaan niiden käyttäjäksi.

Onhan näitä lajien romahtamisia havaittavissa muissakin, entisissä suuruuden lajeissamme, kun esim. kuulantyönnössä olimme tasollisesti jopa USA.n yläpuolella muutama vuosikymmen sitten, niin nyt ei tahdo 18 metrin työntäjää löytyä koko maasta kuin yksi tai korkeintaa kaksi urheilijaa, kun mailmalla 21- 22 metriä on paperia lähes jokaisessa yleisurheilua harrastavassa maassa.

Kestävyysjuoksun kulta-ajoista en ilkeä edes mitään mainita.  Väkiluvultaan samaa kokoa suomen kanssa edustaa Norja, joka on lajissa kuin lajissa mailman huipulla niin kesä kuin talvikisoissakin ja syitä tähän kysyessä saa aina vakiovastauksena, että mutta kun niillä on se öljy…..sallikaa minun nauraa.

Jääkiekko taitaa olla laji jossa olemme huipulla, kun omaan aktiiviuraansa pettyneet isät ja äidit piiskaavat jälkikasvuaan dollarinkuvat silmissä.

No on tietysti pesäpallo, josta voidaan sanoa että olemme ehdotonta maailman kärkeä, kun kuolleet ja haavoittuneet kirmaavat pesältä pesälle ja lukkari heittää tappoheittoja.

Jääpallossa sentään suomi palaa yleensä pronssimitali kaulassa, kun sitä ei harrasteta juurikaan muualla meidän lisäksemme kuin Ruotsissa ja Venäjällä.

Hyvin harvalla yleisurheilua harrastavalla nuorella on tavoite päästä olympiamitalistiksi, siihen ei yksinkertaisesti ole ”luonnetta” vaikka lahjoja olisikin, heille taitaa riittää päästä joskus osallistumaan Suomi-Ruotsi maaotelluun.

Taitaa monella nuorella olla kun lajiaan valitsee se, että mistä saisi enemmän ”hilloa” ja mistä se tulisi vähiten itseään rääkkäämättä.

Mutta pääasiahan nyt olisi se, että liikuntaa lapset ja nuoret ylipäätään harrastaa, sillä huolestuttavasti on kansalaiskunto mennyt nuoriltamme alas päin kuin lehmän häntä ja siitä on nyt turhaa yhteiskuntaa lähteä syyttelemään sillä kyllä se liikuntaan ohjaava kasvatusoppi on ihan kotikasvatuksen ja vanhempien vastuulla, jota koulut ja urheiluseurat tukevat omalta osaltaan, enkä tarkoita nyt huippu-urheilua tavoitteineen.

Kun itse käyn kävelylenkeilläni pururadoilla tai kuntopoluilla, niin eipä siellä kyllä vastaan tule muita kuin itsenikaltaisia ukkeleita ja akkoja sauvoilla tai ilman, ei siellä juuri nuoriin törmää ja taitavatkin ne jotka kunnostaan huolta pitävät, niin löytyvät kuntosaleista katselemassa itseään peileistä, että onko hauis kasvanut tai laskemassa rinnettä, jonka jälkeen hissi heidät taas nostaa ”huipulle”.

Eipä sieltä Pekingistäkään liene kovin suuria mitalituomisia maallemme odotettavissa ja Veikko Lavikin jo aikanaan lauloi että,  ”sukuvika on se jos suksi ei luista”,  mutta kaippa siihen voidaan lisätä suomen huoltojoukotkin, joita voidaan aina syyttää jos  suksi ei luista.