Olen jonkin verran perehtynyt sotiemme jälkeiseen historiaan puoluepoliittisista näkökulmista ja eduskunnan paikkajakoon.
Vuosina 39-44 ei valtakunnallisia vaaleja järjestettykään, mutta sotien jälkeen vuoden 45 eduskuntavaaleissa koettiin maassamme se ensimmäinen ”jytky”, kun vasta perustettu SKDL, joka koostui pääasiassa kommunisteista, jotka maanalta nousi päivänvaloon. keräsi valtavan lähes 500000 äänisaaliin ja se on paljon senaikaiseen väestöön nähden ( n.3,5 milj.) ollen eduskunnan toiseksi suurin ryhmittymä 49 paikallaan. Vain demarit olivat suurempi ryhmä, mutta erittäin niukalla 50 edustajallaan.
Mutta itse en jaksa ymmärtää vieläkään sitä, että juuri päättynyt sota raskaine rauhanehtoineen ja kaatuneineen, saa niinkin suuren joukon Suomalaisia vielä äänestämään kommunisteja.
Menee ainakin oman käsityskykyni ulottumattomiin.
Politiikka on sokeuttava asia ja sitä ei voi kukaan ottaa aivan vakavasti niin se vaan on terv tepivaari
Tuon vaalimenestyksen saavutti SKDL, jonka uudempien aikojen akateemiset kansalaiset sekä keskustelupalstojen aktivistit tietävät olleen SKP:n peitejärjestö. Aivan yksi yhteen se ei kuitenkaan pelkästään sitä ollut. Melkoisesti perää on myös SKDL:n omassa tulkinnassa järjestön luonteesta. Se pyrki olemaan vastavoima sille sisäpolitiikalle jota maassa oli harjoitettu aina sisällissodasta alkaen jatkosodan päättymiseen saakka. SKDL:n (ja SKP:n) toiminnan tultua mahdolliseksi niihin kanavoitui runsaasti entiseen menoon tyytymätäntä väkeä ilman puoluetaustaakin mm. huomattavasti kulttuuriväkeä. SKDL:n äänestäjissä oli paljon niitä jotka pitivät nimenomaan sodan uhreja ja hävitystä vihollisvaltion ohella ensimmäisen tasavallan suuntauksen aiheuttamina. Oma tapauksensa on sitten se että SKDL (ja SKP) nähtiin usein ensisijaisesti sosiaalipoliittisena liikkeenä, työväenluokan elinehtojen puolustajana. Tämä näkemys ei ole jälkeenpäin tarkasteltunakaan vailla perää. Paasikiven ja Pekkalan hallitusten SKDL:n ministeriryhmällä oli huomattavaa merkitystä luotaessa monin tavoin edistyksellistä 40-luvun sosiaalipolitiikkaa. Itse asiassa näitä sosiaalisia ansioita oli vielä 70-luvun taistolaisliikkeelläkin ”maanpetturuuden” ohella nimenomaan käytännön työelämässä työpaikoilla tänään tässä ja nyt.
Itse muistan 60-70 luvuilla, kun työpaikoilla taitselivat eri vasemmistoryhmittyvät, ei työnantajaa vastaan vaan toisiansa. Oli enemmistö ja vähemmistökommunisteja ja demareita.
No hyvin muistan nuot ajat siksi kait valitsinkin puolueettoman kannan ja sillä on selvitty nykypäiviin
Ja tyyliäni en muuta jospa Suomessakin saatas aikaan kansan eduskunta ilman ääriliikeitä
Ne kun ei anna kansalle yhtään mitään terv tepivaari
Che Guevara, Castro, Mao, unelma paremmasta maailmasta yhdisti vasemmistoradikaalit kuten Nalle (kommunisti) Wahlroos.
Raha ja oma oikeistolainen perstasku oli lähempänä sydäntä.