Suomi on hyvinvointiyhteiskunta, jonka kivijalan ovat sodanjälkeiset sukupolvet valaneet ja rakentaneet viimeiseen pläsilautaan asti.
Ja nyt nämä kivijalan valajat ja pläsilaudan naulaajat, siis eläkeläiset rasvaavat yhä kansantaloutemme rattaita ja pitävät pyörät pyörimässä kuluttajina.
Eläkeläiset ovat tällä hetkellä ainoa kansanryhmä, joka voi olla turvallisin mielin toimeentulonsa jatkumosta ja jotka yleisesti ottaen ovat velattomia, omistusasunnossaan asuvia kansalaisia ja jotka käyttävät eläkkeensä joko pakosta ( sairaus ) tai vapaaehtoisesti haluamallaan tavalla.
Tokihan monensortin kremppaa ja vaivaa karttuu iän myötä, mutta eläkeläiset harvoin ovat kuitenkin niitä, joiden perässä vouti juoksee.
Minusta yhteiskuntamme kuitenkin suhtautuu näihin ”raivaajasukupolviimme” kuin olisimme vain tuottamaton ja kannattamaton kivi kauniiden ja rohkeiden kengässä. Jatkuvasti toitotetaan medioissa, että kansantaloutemme ja kantokykymme on vakavasti uhattuna yhä kasvavan ”eläkeläisarmeijan” lisääntyessä ja tuntuu että yhteiskunta haluaa nopeasti päästä meistä eroon, mitä aikaisemmin sitä parempi, että nämä kauniit ja rohkeat voivat heidän omaisuudellaan pistää ”taseet töihin”.
Varmasti on suuri joukko niitäkin eläkeläisiä, jotka joutuvat harkitsemaan, jättääkö lääkkeensä ostamatta että ruokaa olisi kaapissa tai päinvastoin ja häpeä on, että ”hyvinvointivaltiossa” ikänsä veroja maksaneet joutuvat tällaista arpomista tekemään.
Nykyään eletään kuin viimeistä päivää, kun säästäväisyys luetaan synniksi ja vaatimattomuus sairaudeksi.
Olen usein miettinyt, että on se jumalan lykky että en ole nuori nyky-yhteiskunnan sirkusteltan trapetsilla, vaikka nykynuoret sanovatkin meidän tarinoitamme kuunnellessaan, että on teillä ollut kurja lapsuus ja nuoruus, kun teillä ei ollut nykyajan mukavuuksia.
