Näin se aika vierähtää. Onko siis juhlavuosi kun läträäminen alkoholilla loppui 20 vuotta sitten? Jaa, mutta 10 vuoden tienoilla kävi pieni hama yhtenä viikonloppuna, jota en halua muistella, eihän sitä lasketa, eihän?
Mikä sai aikanaan ottamaan ensikännit? Tietysti tuo tuttu syy. Ujous ja kun teki mieli tutustua tyttöihin, niin rohkeutta ja itsetunnon kohotusta sai pullosta. Nuorena ja kovakuntoisena urheilua harrastavana, ei yhden illan kännit tuntuneet missään. Ja kieltämättä hauskaa oli – ainakin omasta mielestä.
Niinhän siinä kävi, että todella raskaat epäonnistumiset ihmissuhteissa tai muut pettymykset johtivat lohdun hakemiseen juomisesta. Töitä painoin viikot ja treenasin pitkiä juoksulenkkejä. Viikonloppuisin kavereiden kanssa viihteelle ja hakemaan seuraa.
Näin ne vuosikymmenet soljuivat. Parisuhteita oli aina kahteen kihlaukseen saakka, mutta en ollut koskaan onnellinen. Piti olla joku, kun kaikilla muillakin oli ja sukulaiset aina kyselivät seurusteluistani.
Hyvin herkkänä ja haavoittuvana ihmisenä kärsin kovin. Mikä sen helpompaa karistaa murheet kuin humalan tuomaan hetken unohdukseen. Vaan kuten aina käy, ongelmat siirtyvät, omatunto kolkuttaa ja on paha olla.
Ikä alkoi painaa ja huomasin juomisesta tulleen tapa. Perjantaina vedettiin henkeä rankan viikon jälkeen korkkaamalla pullo. Ilo ja hauskuus olivat poissa. Pullon avattuani oli hetken hyvä olo. Sen jälkeen viikonloppu meni sumussa.
Kaksi kertaa pidin vuoden tauon ja kesällä päätin irroitella. Ne irroittelut meni rajusti överiksi. Oli aika ottaa se ratkaiseva askel. Herkkänä poikana surin äitiäni, jonka näin kärsivän. Halusin antaa hänelle loppuelämän lahjan. Viettää raittiina ja antaa äidin olla ylpeä pojastaan.
Alle viisikymppisenä halusin myös nauttia elämästä, kesistä, luonnosta ja ystävistä. En koskaan pitänyt alkoholista, kaljasta tai muista aineista. Olin vain perisuomalainen mies – känni tai ei mitään. Välimuotoja ei ollut. Muutama saunakalja oli mielestäni viinan väärinkäyttöä.
Oli oikeastaan helpotus lopettaa. En tuntenut tuskaa, viinan himoa. Ei minkäälaisia vaikeuksia tullut eteen. Komerossa oli alkoholia noin kymmenen vuotta, eikä kertaakaan ollut hinkua tarttua pulloon. Se mikä oli jännää oli se, että vielä vuosien jälkeen saattoi suuhun tulla koskenkorvan maku.
Ainoa mikä epäillytti oli, että nyt jouduin maailman tuskaa, elämän eteen tulevia kolhuja kantamaan selvinpäin. Tuo siksi, koska tiesin, ettei koira karvoistaan pääse. Olin ollut yhteiskunnallisissa asioissa mukana vuosikymmeniä. Taistellut ja kamppaillut, itkenyt ja surrut muiden syrjäytettyjen ja heikoimmassa asemassa olevien puolesta.
Jotka minut hyvin tuntevat, eivät millään voi uskoa olevani syrjäänvetäytyjä, epäsosiaalinenkin, arka ja ujo. Mutta kun yhteiskunnalliset asiat nousevat esiin, muutun. Nousen vaikka kuinka korkealle barrikadeille jos asiat vaativat vääryksien korjaamisia.
Kadunko läträämisen aikoja? Mitä se katumisesta paranisi. Ajattelen elämäni olleen tie kohti sitä suurta unelmaa jota etsin ja hain – rakkautta. Yhdeksän vuotta sitten minusta tuli maailman onnellisin mies tavatessani suurimman rakkauteni Mirjamin. Vuodet hänen kanssaan ovat olleet elämäni parhainta aikaa. Vaikeuksien ja monien mutkien kautta löysin onneni Virtain Ohtolasta. Ehkä elämän vain kuului mennä, kuten se meni.
Jälkikirjoitus: Miksi avauduin ja kerroin elämäni ikävät käännekohdat, lyhyesti selviytymistarinani? Olen noin kahdeksan vuotta ollut Virtain Mielenterveysyhdistyksen puheenjohtaja. Kohtaan päivittäin mielenterveys – ja päihdeongelmista kärsiviä. Jotta saan yhteyden ihmisiin, täytyy minun olla avoin. Joillekin vertaistuki on äärimmäisen tärkeää. Se ei onnistu, jos itse salaa tai peittelee omat kokemukset. On surullista kolmannen sektorin vapaaehtoisena nähdä kuinka mielenterveys ja – päihdeongelmat ovat räjähtämässä käsiin. On vain jaksettava ja puskettava eteenpäin, viestiä vieden kuinka ihmiset oikeasti voivat huonosti.
Mietin pitkään kirjoitustani. Miten siihen suhtaudutaan. Soittelin ystävilleni, kysyin Mirjamilta, kirjoitanko. Vedänkö maton itseni alta näin vaalien alla? Ystävät yllyttivät ja olisin varmaan muutenkin kirjoittanut, mutta halusin vahvistuksen.
Mutta tällainen olen, lähti matto alta tai ei, mitä sitten. Ja mitä siitä vapaaehtoistyöstä tulee jos itse häpeää menneisyyttään, häpeästä joka on edelleen yksi suurimmista, ellei suurin syy päihde – ja mielenterveysongelmista kärsiville.
