Kolumni: Kannattaako silti yrittää?

Tällä kertaa kolumnin aiheena on maahanmuutto ja kehitysyhteistyö. Ajankohtaiseksi aiheen tekee osaltaan Riikka Purran nousu Perussuomalaisten johtoon, mutta ennen kaikkea Afghanistanin synkeä tilanne. Tuttuun tapaan voit lukea tai kuunnella, sisältö on täysin sama.

Toimittaja Seija Vaaherkumpu haastatteli taannoin television Ykkösaamussa perussuomalaisten Riikka Purraa. Kuumien aiheiden joukkoon mahtui luonnollisesti Afghanistan ja esiin tuli Purran kriittinen suhtautuminen mm. kehitysyhteistyön ja humanitaarisen maahanmuuton saavutuksiin. Purran esiteltyä huolensa toimien tehokkuudesta, kysyi toimittaja erinomaisen kysymyksen: kannattaako silti yrittää? Kysymykseen on melko helppo vastata poliittisen kohteliaasti tai vaistonvaraisesti, mutta minua tuo kysymys kiehtoi paljon tätä enemmän.

Suomalaiseen mielenmaisemaan kaiverrettu sisu tarjoaa asiaan yksiselitteisen vastauksen: vaikka läpi harmaan kiven, jokaista vastoinkäymistä päin, mahdottomia todennäköisyyksiä vastaan. Toisin sanoen, aina pitää yrittää. Tämä kansallisromanttinen ajatusmaailma toimii mielestäni parhaiten hymy huulilla, mutta vain varauksellisesti universaalina ohjenuorana. Toki hyvin usein yrittämällä vastoin todennäköisyyksiä vähintäänkin oppii jotain. Tuon tuosta näin toimien lopputulos on ainakin vähemmän huono. Joskus tämä vaihtoehto on kuitenkin tuhoon tuomittu.

Suomalaiset ovat lottokansaa. Kannattaako aina yrittää lotota, vaikka todennäköisesti et koko elämäsi aikana pääse lähellekään voittoja? Ei todellakaan kannata. Silti niin teemme, vaikka matematiikan oppimisen lisäksi olemme yhä paremmin nähneet Veikkauksen sädekehän ruostuvan silmissä. Liekö tässä yksi sisukkaan kansan perusasenteen tutuimpia haittavaikutuksia? Se sama sisu, joka onneksemme pakotti puolustamaan maatamme ylivoimaiselta viholliselta pakottaa myös monen pelaamaan itsensä velkavankeuteen. Sisulle on paikkansa, mutta ei kaikkialla.

 
Palataksemme alkuperäiseen kysymykseen, on helppoa todeta että joka ikisen ihmishengen pelastaminen tai jokaisen tytön saaminen kouluun on kiistaton voitto itsessään. Tähän humaaniin aksioomaan on kuitenkin myös liian helppo hukkua. Halusimme tai emme, maailmamme pyörii rahalla ja rajallisilla resursseilla. Näiden kahden yhtälö luo myös tilaisuuden vähemmän kiitettäville tavoitteille. Milloin meille kaupitellaan kärsimystä ns. sosiaalipornona, milloin hiljennetään asiallinen keskustelu huutamalla ”ajatelkaa lapsia” ja milloin vedätetään hyväntahtoisilta ihmisiltä avustusrahoja joista hädin tuskin murto-osa päätyy kohteeseen.

Minä haluan tehdä hyvää ja olen huomannut, että se on hyvin vaikeaa. Pääni toinen puoli sanoo että hyvää kannattaa aina yrittää tehdä. Toinen puoli päästä opponoi pitkän kaavan kautta. Myrsky sahanpurujen seassa ei ole kaunista katsottavaa, mutta todella groteskiksi se muuttuu vasta kun koitan ilmaista sitä. Emme hevin siedä kritiikkiä hyvän tekemisen yrittämistä kohtaan, vaikka kritiikin tarkoituksena olisi pyrkiä vieläkinx parempaan. Kun taloustieteen nobelisti Sir Angus Deaton taannoin kritisoi kehitysapua kovin sanoin, oli moni vihainen. Vihaa olisi kannattanut pidätellä, sillä sen taustalla oli äärimmäisen huolella tutkittu halu auttaa kehittyviä maita nousemaan köyhyydestä ja kurjuudesta. Emme halua ymmärtää, että on yksi asia kritisoida auttamista itsessään ja eri asia kritisoida sen tekemistä laput silmillä.

Kun poliitikko esittää vastaavia huolia, on tervettä suhtautua siihen skeptisemmin kuin ikänsä köyhyyttä ja eriarvoisuutta tutkineen asiantuntijan puheisiin. Silti puhe kannattaa kuulla loppuun asti. Heikommassa asemassa olevien ihmisten auttaminen on äärimmäisen otollista maaperää populismille suuntaan jos toiseenkin. Jos korvat kestävät kuulla ja vintti sauhuta, populismin alta voi löytää vaikeita ja siksi hyvin tärkeitä kysymyksiä. Jos rahaa on käytettävissä tietty määrä, on vain tervettä varmistaa sen tekevän mahdollisimman paljon hyvää.

Lopputulos ei tietenkään tosielämässä päädy absoluuttisuuksiin. On liian helppoa vaatia humanitaarisen maahanmuuton lopettamista seinään ja rahojen ohjaamista suoraan kriisialueille. On liian helppoa todeta saman euromäärän tarjoavan enemmän apua siellä kuin tuolla. Tosielämässä absoluuttisuudet onneksi harvoin toteutuvat ja arjen kanssa parhaiten yhteensopiva totuus löytynee puolitiestä. Tuo puolitie on vain tupannut hieman autioitumaan viime vuosina. Jos poliittinen päättäjä haluaa äänensä kuuluviin, kannattaa töräyttää pihalle mahdollisimman tymäkkä mielipide, realismista piittaamatta. Turha on odottaa vastaavaa määrää haastattelukutsuja pohdiskelemalla erilaisten kompromissien vaihtoehtoja.

 
Me haluamme auttaa, eikä auttamisen halua pidä kenenkään ikinä hävetä. Auttamishalumme ulottuminen kauas oman lähipiirin ulkopuolelle on sekin syvän kumarruksen arvoista. Viisainta on nähdä tämä auttamisen halu majakkana, suuntana siihen mihin haluamme pyrkiä. Näin se toimii huomattavasti paremmin kuin millintarkkoja askelmerkkejä tarjoava navigaattori. Voimme antaa itsellemme voimakkaan vapauden valita reittimme ja keinomme auttamiseen. Voimme oikeuttaa kritiikin yksittäisiä metodeja kohtaan, kunhan muistamme pitää katseen auttamisen majakassa.

Tai yksinkertaisesti näin: hyvän tekeminen on niin tärkeä asia, että se kannattaa tehdä todella hyvin.

 
P.S. Olen tietoinen että videolla oleva ruutukaappaus Deatonin artikkelista on vanha, mutta koin sen ruutukappauksena paljon toimivammaksi kuin akateemiset kirjoitukset.