Meillä nuo pojat saavat muikkuannoksensa siinä aamupäivän puolivälissä. Siihen lumelle muikut tiputtelen yhteen kasaan. Siitä sitten pojat napsivat herkkunsa ihan sovussa.
Alkuaikaan oli pientä pomottelua vanhan Mirrin puolelta; ei enää.
Yhdessä ne ryntäävät rapulle kun tulen ulos ja kieppuvat jaloissani hoputtaen minua tarjoilun suhteen.
Tuo sopuisuus on yksi yhteinen piirre, toinen on, että pikkulinnut jäävät molemmilta rauhaan ja se on hyvä piirre se. Kanojenkin kanssa molemmat tulevat hyvin toimeen, ei minkäänlaista ahdistelua kummaltakaan puolelta. Kaiken kaikkiaankin, pihapiirimme elelee sopuisaa elämää.
Artikkelikuvassa, Mirri on tuo musta ja Wanha Mirri tuo tuhkan harmaa, siinä ne mättävät muikkua naamariinsa. Se tuo persous muikkuihin on hyvä siksikin kun sujautan loishäätöpillerin muikun sisään; sinne menee.
Kyllä Mirrien kelpaa hyvässä hoidossa ja arvostavat varmaan. Eläimet ymmärtävät kuka on heidän ystävänsä ja ketkä eivät voi sietää kotieläimiä. Olen kertonut Kalle Virtatuvalla viimeksi eilen sinun eläinrakkaudestasi ja kuinka paljon myös eläimet merkitsevät meidän mielenterveydelle ja ovat nykyään osa erilaisissa hoitomuodoissa esim. vanhuksien parissa. Hienoa kun jaksat laittaa näitä päivityksiä, aamujen piristyksiksi. Jostain syystä eilen aamulla en päässyt tänne blogiin.
Viitsinpähän minä kirjoitella minulle vallan rakkaista aiheista kuten pihassamme elelevät kaikenkarvaiset ja -sulkaiset eläimet; minulle niin rakkaita.
Nuo kissat nyt vaan ovat nykyisin muodostuneet minulle hyvinkin rakkaiksi. Mitenkäs se vanha sananlasku menikään; ken härjillä ajaa, se härjistä puhuu.
Kiitos vaan Hannu kannustavista sanoistasi.
Noinhan siinä käy ja varmaan molemmat mirrit ovat sen hyvän huomioineet terv tepivaari