Se on tuo Pikkumirri ilmeisestikkin luokitellut minut silmälläpidettäväksi ihmiseksi.
Vaikka sillä olisi muikkuja syötäväksi, jos poistun sen näköpiiristä; oitis ryntää mukaani valvomaan, mihinkäs se äijä oikein aikoo.
Kun sitten käännyn takaisin pihapiiriin, kiireen vilkkaa jatkamaan ruokailuaan. Onhan tuosta ihan positiiviseksikin, tuosta tekemisieni valvomisesta. On tullut opittua siihen, että se tuo Pikkumirri on aina näköpiirissäni.
Eilenhän tuo tuli todettua. Vein kanoille ruokaa ja hain munat.
Kun palasin pihaan Pikkumirriä ei missään.
Palasin kanalaan ja siellähän se vintiö oli kanalan tuulikaapissa. Oli livahtanut huomaamattani sisään ja jäi sinne.
Pikkumirri pääsi ulos ja kaikki taas hyvin.
Kyllä on hienoa, että sinulla on Kalle noin luotettava ja uskollinen ”peräänkatsoja” askareissasi, joka jättää ruokailunsakkin kesken askeleitasi valvoessaan
Jos minulle olisi joku ”kissaihminen” sanonut, että kissa saattaa käyttäytyä noin; en olisi uskonut ja olisin leimannut höpöpuheeksi naureskellen. Nythän tuo on sitten realisoitunut, ihmettelen vieläkin.
Kuinkas se meneekään, inhimillinen eläin ja eläimellinen ihminen hyvässä mielessä.
Eikö pikkumirrin tassuja jo palele, näin pakkasilla? Vilma käy äkkiä tarpeillaan ja sitten kovaa kyytiä sisälle. Päivällä kun lauhtuu hiemaan, menee talon alle pitämään hiirille jöötä. Pakkasta oli äsken melkein 18 astetta.
Tarkkaan tuon Pikkumirrin elämää seurailen ja jos pakkanen oikein äityy, pääsee Pikkumirri saunakamariin.
Näillä keleillä, kuten kirjoittanutkin, olen, viihtyy tuo vintiö koko päivän tuossa pihalla omissa omituisissa touhuissaan.
Osa selitystä olettaisin, että Pikkumirri lienee villiintyneiden kissojen jälkeläinen, kaiketi jonkinlaista evoluutiota.
Noin kun saa seurata eläintä sillä voi olla suuriakin ylläreitä mutta kun eläimelle tulee turvallinen olo sen kiintymystä ei kukaan vie
Nauti Kalle pikku mirristä koskapa sekin näyttää nauttivan sinun seurastasi eläin on aina varauksetta sen joka sitä hoivaa terv tepivaari
Hannupa toi tuon tassujen palelemisen; mielestäni kissa joka nostelee tassujaan, kissan tassuihin lumi tuntuu kylmältä; vaan meidän Pikkumirripä nauttii lumesta.
Aamusella kun Forssassa kävin; vaimo kertoili Pikkumirrin odotelleen hartaasti, koska se äijä tulee. Siellä se oli istuskellut jyväpurkin päällä kuulemma odottavana.
Se tuo kiintymys luontokappaleeseen on yksi ihmisen henkisen vireyden osoitus.
Toisaalta sitten tämä lemmikkibisnes; sairaalloista.
Minulle Pikkumirrin ja Mirrin ystävyys palkitsee sataprosenttisesti.
Kyllä ukon tekemisiä on vahdittava,..
Meillä tässä pakkasta -19,2, Pikkumirri se vaan ei näytä pakkasesta paljon piittaavan, suurempi murhe sillä on, että muikkuja riittää. Saunan lämpöjä kun virittelin; valvomassa oli Pikkumirri. Sisälle kun vähäksi aikaa poistuin, siinähän saunan terassilla ja läheisyydessä se tepasteli ja mielestäni ei pakkasesta piitannut vähänkään vertaa.
Erilaisia ovat kissat, jos niin ovat ihmisetkin, siis kissojen omistajat.
Olen tullut siihen käsitykseen, että näin pakkaskeleillä ei ulkokissa niinkään kärsi kylmyydestä, kuin siitä, että ravintoa pitää olla vähintäänkin tuplat leutojen kelien päiväannoksesta. Näillä keleillä Pikkumirri saa yli kaksinkertaisen päiväannoksen ja sen kyllä sitten huomaakin nuoren herran ”muodoista”.