Koko ikäni olen opiskellut erinäisiä vieraita kieliä; sittemmin koiran käyttäytymiseen, kehonkieltä.
Nyt sittemmin jo liki vuoden olen, olosuhteiden pakosta, kissan kehonkieltä.
Se tuo eläimen kehonkielen tulkinta ei liene niitä kaikkein helpoimpia alueita, tullut opiskeltua.
Minä kun Mirrin kanssa tuolla pihalla touhuilen.
Selkeintä kissan käyttäytymisessä ovat nuo hännän ja korvien asennot; esimerkki, tulemme Mirrin kanssa postilaatikolta, Mirri kävelee edelläni, korvat taaksepäin suuntautuneina, kun aamiaispaikalle tulemme, häntä pystyyn.
Erikoisin lienee tämä häntä pystyssä, sivuttain pukkihyppelynä; tänne et tule.
Nuo huomioiden osoitukset; puskee jalkojani, ilmoittaa; sinä olet minun.
Niin tuosta eläinten kehonkielestä meidän ihmisten puhumiin kieliin, näin kun Agricolan päivää vietämme, minusta on koomista kun savolaispoika lähtee duuniin (sellainen jos on), hämäläinen hiffaa (ymmärtää), bonjaa (ymmärtämisen toinen merkitys), … jne.
Miksi emme puhu selkeää suomen kieltä, sitä selkeää ja kaunista. Miksi meidän pitää sotkea siihen englanninkielisiä sanontoja; no sehän on nuorten tapa mutta tuntuu tavallaan piintyneen joihinkin ”ikiteineihin”.