istun kuistilla
aurinko hellii
päivät jatkuneet
ihana herätä valoisaan aamuun
kohta alkavat lumet sulaa
vesi tippua räystäiltä
on kevään aika
onko kuitenkaan kaikki ennallaan
ajatukset haikeana mietin
auringon lämmittäessä kasvojani
joudummeko loppuelämämme
kulkemaan maskit kasvoilla
ikuinen pelko hartioilla
ilot ja riemut unohtaen
paluuta entiseen ei ole
on vain tylsiä ilmeitä
luovuttamaan valmiita
ihmiskohtaloita
nousen penkiltä
katson aurinkoon
katson kirkkaan sinistä taivasta
valkoisena hohtavia hankia
kiihkeästi kevättä odottavia
koivuja, kuusia, mäntyjä
luonto ei aio antaa periksi
toivo alkaa ottaa niskalenkkiä
alakulosta
taas kerran hiljaisuudessa
luonnon kaikkivoipaisuuden edessä
ymmärsin tehtäväni
valaa uskoa
selvitymiseemme
hokea hokemasta päästyä
ettemme luovuta
tuhoa meille annettua
kaunista maapalloamme
vain yhdessä voimme luoda
uuden, uljaan alun
viruksen jälkeiseen aikaan
sen me myös teemme
Hannu Tiainen
11.3 2021
Minua on aina huvittanut katsella televisiosta noita aasilaisia ihmisiä, sielläpäin maailmaa on jo kauan pidetty naamalla noita hengityssuojia. Varsinkin ison kaupungin Tokion asukkaat on niitä pitänyt ja on sanottu sen kaupungin ilma niin saastaiseksi, että sitä ei voi hengittää.
Enää ei yhtään naurata, siihenkö suuntaan meilläkin ollaan menossa.
Tuumastunti on se tärkein tunti…