No kuuleehan tuota välillä,. mutta enemmänkin sen rumempaa versiota.
Mutta mielentilasana: Vituttaminen ei välttämättä liity mitenkään sukupuolielimeen.
1980-luvulla eräs suomalainen tietokirjailija kirjoitti siitä täsmennyksen: Orava puraisee liian kovaa käpyä, niin että etuhammas lohkeaa ja sen seurauksena oravan hammasta vituttaa.
Eli voi sen sanoa ja ajatella monella tapaa.
Oravaa ei kuitenkaan perseilytä.
V-sanasta johdettu verbi ketuttaminen kuvaa kyllä hyvin tiettyä tunnetilaa, mutta jostain syystä en mielelläni käytä sitä verbiä. Ehkä se johtuu kasvatuksesta. Isoäitini minut etupäässä kasvatti, tarkoitan että oli emohahmo, suojelija ja myös rajojen asettaja. Olin yli kymmenvuotias kun kirosin ensi kertaa ääneen. Se tapahtui halkoliiterissä, kun vastusti. Sen jälkeen rupesin miettimään onkohan sitä jumalaa edes olemassa.
Kasvatusäitini läsnä ollessa en muistaakseni kiroillut kertaakaan. Kerran, siinä murrosiässä, minulta lipsahti vittu-sana kiroilumielessä. Ämmi katsoi minua pitkiin ja tuimasti ja sanoi, ettei se sana ole kuin rivosuisia hampuuseja varten. Minua hävetti.
Kasvatusisäni/isoisäni oli eläväinen mies. Hän tuli talvisodasta takaisin enemmänkin kuolleena kuin elävänä, mutta selvisi kuitenkin elämälle: selkärangan vieressä, sydämen kohdalla oli peukalon mentävä, umpeen kuroutunut reikä ja kyljessä puolen metrin viiltoarpi, mies oli saanut kranaatissa Suomenlahden rajuissa puolustustaisteluissa. Poikosena kysyin saunassa ”Miksi teillä, isä, on tuollainen kuoppa selässä? (Puhuttelin häntä lapsena isäksi, sitten myöhemmin äijiksi). Isä vastasi ”Ne oli Stalinin terveiset minulle sota-aikana, mutta ei sinun tarvitse niistä välittää. Halusin kuulla enemmänkin asiasta, mutta isä sanoi, että sinä olet liian nuori kuulemaan semmoisia asioita.
Äiji oli kova kiroilemaan, kun vastusti, mutta vi****-sanaa en kuullut hänen kertaakaan käyttävän.
Psykologisessa mielessä kasvatukseeni osallistuivat myös neljä setämiestäni ja yksi täti. Lapsihan imee vaikutteita paitsi kotikasvatuksesta myös lähiympäristöstä, ensin kotoa, sitten myöhemmin laajemmin ympäristöstä.
Setämieheni olivat reippaita, työteliäitä, normaaleja suomalaisia miehiä, jotka eivät olleet minulle setiä vaan pikemminkinkin sedän ja isoveljen välimuotoja.Täti oli porukan nuorin, kymmenen vuotta minua vanhempi. Tajusin jo varhain, että meidän välillä oli pienoista jännitettä, jotain sisaruskateuden tapaista. No, hän meni nuorena naimisiin ja lähti kotoa. En muista olinko hyvilläni vai pahoillani vai oliko suhtautumiseni hänen lähtöönsä neutraali. No, hyvin olen hänen kanssaan aina tullut toimeen, samoin kuin muidenkin lähisukulaisteni kanssa. Kaikki he ovat jo siellä, kirkkomaalla. Viimeisin näistä lähisukulaisistani kuoli viisi vuotta sitten. Rauha heidän muistolleen.
Loppukaneetti. Kotikasvatus ja kodin ilmapiiri vaikuttaa tavattoman paljon ihmisen koko elämän ajan.
Tässä aivan hiljattain törmäsin netissä psykiatri Raisa Cacciatoren tekstiin, jossa sanottiin, ettei lasta saa kurittaa ruumiillisesti eikä henkisesti, muuten lapselle tulee traumoja. Tuhahdin vähemmän kunnioittavasti ja käänsin äkkiä sivua. Ehkä reaktioni johtui paitsi omasta lapsuudestani, myös siitä, että olemme vaimoni kanssa kasvattaneet viisi lasta.
Mielenkiintoinen tarina Lasse! Minä kasvoin lapsuuteni lestadiolaisperheessä joten kiroilu oli kielletty. Niinpä käytin paljon esim pahus-sanaa.
Vituttaminen on äänteellisesti sukua sellaisille sanoille kuin
viha, vitsa, vitsi, viipale, vaurio, viikate, viitata, viikata, viilata, vipattaa, vilkaista, viluttaa, viirata, virua, viskata, vintti…