Armeijassakin pääsin cooperissa vain 2400 metriä, vaikkakin tosin kävelin puolet ajasta. Enemmänkin kävely ja varsinkin patikointi metsässä on minun juttu ja tulee jatkossakin olemaan. Vyöt löytyy judosta, taidosta ja tae kwon dosta. Noista lajeista judo oli mieluisin. Kuntosalissa tuli käytyä parhaimillaan 5 kertaa viikossa ja aattelin syksyllä alkaa taas käymään kun olen pitänyt siitä monen vuoden taukoa. Pallopeleissä en ole koskaan ollut hyvä paitsi sulkapalloa tykkään pelata. Siitä saa hyvän saunahien.
Sopivan mansellismielinen blogialusta
Eteenpäin 👍
Kovin on makuasia. Itselle Pyynikki-juoksu on rakas tapahtuma. Ei siksi että olisin kovin hyvä siinä, vaan siksi että siinä on jotain mukavaa. Ohitan aina ylämäessä muutamia muita, tasamaalla en kenestäkään ohi pääsekään. Joku juttu siinä on että kun on paskamaisin ylämäki harjun huipulle, juuri siinä olen voimissani.
Enpä ole cooperia koittanut vähään aikaan. Parikymppisenä olisin varmaan päässyt kilometrin. Taisin pari vuotta sitten päästä n. 2800 jos muisti pitää. Ei huipputulos, muttei surkea.
Armeijassa palvellessani vielä 45-vuotiaana juoksi Cooperin testin 2800m ja sitten pysähdyin; vaadittiin nimittäin mestariluokan kuntosuorituksiin se 2800m yli 40-vuotiailta. Ennätykseni oli muistaakseni 3250m nuoruusvuosinani.
Jaahas, mestari olin sitten minäkin, mikäli Kangasalan kk:n mittoihin oli luottamista. Muistaakseni jäin vähän kolmesta tonnista. Whippettini katseli touhua kummissaan. Eräs lyyli oli osoitellut sormella mahaani. Niinpä sitten olin tiputtanut painoni lähemmäs yhdeksää kymmentä 108:sta. Oli meinaten harvinaisen nopea valmennustapahtuma ja tehokas.
Mutta painon pudottua oli jotenkin voimaton olo.
Optimituntuma löytyy satasen kieppeillä.
Juoksu on jäänyt vähemmälle, kun olen pelännyt nivelien rasittuvan tömistellessä. Toisen kantapään luussa on pieni pullistuma, joka aiheuttaa hankausta kovissa kengissä. Rasitusvamma?
Tömistely saattaisi kyllä ehkäistä luukatoa.
Mestarista en tiedä kun en kirjoittanutkaan. Vaan minkäs ikäisenä juoksit tuon vajaat kolme tonnia?
Toisaalta 100kg+ ja liki kolme tonnia; kunnioitettava saavutus.
Koirani syntymävuonna täytin 39. Muistikuvani mukaan se oli testihetkellä vähän vanhempi. Koiran kanssa kulkiessa kunto kohosi. Tuli tempaistua spurttejakin. Kaverit kyselivät, kumpi vie kumpaa. Paino oli pudonnut jo alle 95:n. Leposyke oli lähellä neljääkymmentä.
Nuorempana en tykännyt pikajuoksusta. Kuuskymppisenä sain sivukadulla kävellessäni maanisen kohtauksen. Askelet kevenivät askel askeleelta ja siinä tuli vedettyä elämäni nopein satanen. Olin ällistynyt. Ei edes revähdyksiä. Vuosia aiemmin olin lähtenyt erään rähinämopon perään ja hypätessäni ojan yli lihas revähti ja makasin ojan pohjalla pitkän aikaa. Mutta mopoakaan ei näkynyt eikä kuulunut sen jälkeen.
Vuosi sitten verenmyrkytyksen jälkeen oli paino jotain 87. Oli pakko taluttaa pyörää pienissäkin nousuissa, jotka nyt 15 kiloa painavampana eivät tunnu missään.
Pyörällä vetelen alle kilsan spurtteja, vaikka arvelen, ettei se välttämättä ole terveellistä.
Elokuussa en meinannut jaksaa kävellä maastossa alle 20 metrin korkuista Viinamäkeä. En uskaltanut kävellä pidemmälle. Ennen talvea juoksin mäen ylös. Päätin, ettei koskaan enää. En halunnut kuolla Viinamäen miehenä. Yritän pitää päätökseni.
Kävin Aulankojuoksussa kaverien kanssa ehkä vuonna 1975. Katsojia oli paljon reitin varrella, kun oli ronssi-Kantanenkin mukana.
Meikä oli ylämäissä ”kattokaa ny totakin” -tyyppi. Sain muistoksi kuparisen muistomitalin.
Olen myös juossut muutaman kerran tuon Pyynikki – juoksun. Raskas reitti, muistan kun ensimmäisellä kerralla juostessa pääsin harjun päälle ja lähdin helpottuneena alamäkeen. Enpä arvannut, että reitti kääntyy takaisin ylös ja taisi vielä senkin jälkeen nousta kerran 🙂
Kansakoulun alaluokilla paini ja vääntö kiinnostivat. Sittemmin vähemmän. Kaikenlaisia koulupelejä. Seivähyppy oli hauskaa aikansa. Jäi, kun ei ollut hyppypaikkoja.
Ennen armeijaa kiinnostui hölkästä ja hiihdosta. Vajaa kaksi vuosikymmentä sitten tulin ostaneeksi hokkarit. Eivät paljoa maksaneet, mutta tarjoavat parasta hupia. Pyöräily ja uinti ovat olleet tämän kesän herkkuja.
Lapissa olisi haaveena vielä kerran käydä hiihtämässä parin vuosikymmenen vierähdettyä. Pyhätunturilla tai Saariselän laduilla. On taipumuksena kiintyä tuttuihin paikkoihin.
Lahden latuihinkin voisi käydä tutustumassa.
Rahaa ei tosin ole tuhlattavaksi.
Porrasjuoksu on yksi sivulaji tässä jota välissä harrastin. Pari kertaa voitin koko porukan Pispalan portaissa. Sykekin kävi siinä 200:n tienoilla – se on 43:n leposykkeestä melko matka siihen.
Kauheaa touhua, mutta kauhean hauskaa.
Minulla asia on juuri päinvastoin, juoksu, tarkemmin pitkän matkan juoksu, on minun lajini. Pallopelejä on tullut jonkin verran harrastettua, mutta en ole niissä missään kovin hyvä, motorinen lahjakkuus puuttuu. Olen myös ollut aika laiha eikä isoja lihaksia ja massaa ole vanhempanakaan karttunut, niinpä voimalajit eivät myöskään ole minun juttuni.
Kestävyysjuoksu ja hiihtokin ovat sen sijaan sujuneet. Reilu parikymppisenä aloin lenkkeillä enemmän, keväästä syksyyn n. 70 -80 km viikossa. Osallistui moniin hölkkätapahtumiin ja joskus ylsin palkinnoillekin, kolmas tai neljäs sija oli varmaan tyypillisin. Puolimaraton tuli juostua monena keväänä ja paras tulos oli hieman yli 1.15, hölkissä vauhti n. 3.25 minuuttia kilometrillä tai vähän alle. Cooperissa paras tulos jäi silti vain jonnekin 3350 kieppeille koska juoksin sen armeijassa ennen kuin aloin lenkkeillä enemmän. Hapenottokyky on ilmeisesti aika hyvä, kerran sen joku mittasi ja sai arvon 67, se oli myös ennen sitä lenkkeilyaikaa.
Nyt vanhempana saan aina välillä irti itsestäni vähän enempi lenkkeilyä ja Tampere puolimaraton meni sentään vielä alle 1.45 muutama vuosi sitten. Pirkan hölkkä oli myös sellainen haaste joka kiinnosti. Vaikutti kiehtovalta juosta Valkeakoskelta Tampereelle metsien poikki. Matka 33km kumminkin tuntui pitkältä, en ole koskaan Täyttä maratonia juossut. Nuorempana alkoi helposti pistää ja matkat joissa piti juoda pakosti jäivät sen takia. Nykyisin ei pistoksia juurikaan enää ole ja sain itsestäni irti sen verran että harjoittelin muutaman kuukauden, varsinkin pitkiä lenkkejä piti tietysti juosta. Jokunen viikko ennen Pirkan hölkkää kokeilin sitten juosta oikein pitkän lenkin, juoksin 27 km ja totesin että kyllä vielä viisi kilometriä olisi mennyt. Siitä sain tietysti varmuuden että jaksan sen 33km. Ja hyvin se meni, selvästi alle kolmen tunnin oli aikakin. Sen jälkeen noita Pirkan hölkkiä on mennyt useampikin jos vaan terveystilanne on antanut harjoitella tarpeeksi ja aikakin on pysynyt alle kolmessa tunnissa. Yhtenä vuotena ohitin lopussa Pauli Kiurun ja päätin ottaa ”päänahan”. Oli tosi näännyttävät viimeiset kilometrit, mutta vauhti taisi olla peräti parasta vaikka jo 30km oli takana. Kiuru ei kyllä juossut ihan parasta vauhtiaan, kuulin takaani kun jutteli kaverilleen juostessaan.
Vaikka lenkille ei aina huvittaisi lähteä -enkä lähdekään – niin olen ajatellut että olen onnekas kun voin juosta. Aika monella on iän myötä jotain remppaa selässä tai jaloissa eikä juokseminen enää onnistu. On myös elämän laatua kun jaksaa eikä näänny jos pitää vaikka kiivetä portaat. Kestävyysurheilua kannattaa harrastaa vanhempanakin jotta jaksaa, juoksua tai sitä mikä sopii itselle parhaiten. Lihaskunto on myös tärkeää ja jahka saan toisenkin rokotteen niin aikomus on palata salille myös.