Tuo on minulle hyvä. Nyt pitää saada painonlasku pysähtymään suunnilleen tuohon kun alle 100 kiloiseksi en halua. Nyt on mahtunut vaatekaapista vaatteita päälle jotka on ollu mulle aikaisemmin nafteja. Toppatakin vetoketju menee nyt kiinni vaivatta kun vatsaa on niin paljon lähtenyt pois.
Tämänkertainen aihe on kuumin ja muodikkain keskustelunaihe ei-kenenkään mielessä, ja siinä se ongelma onkin. Miten saada aluevaaleista mielenkiintoiset ja ihmiset äänestämään? Lue tai kuuntele.
Eri mediat ovat jo jonkin aikaa tehneet juttuja, joissa ihmetellään kansan latteaa intoa tuleviin maakunta-, ei kun siis aluevaaleihin. Rohkenisin alkuun ehdottaa, että ehkäpä muutama juttu aluevaalien sisällöstäkin olisi hyväksi pelkän murehtimisen sijaan. Mediaa ei kuitenkaan voi nimetä lähellekään pääsyyllistä kansan laimeaan suhtautumiseen. Itse löydän muutaman hyvän selityksen asiasisällön pintaa raaputtamalla.
Sote-asiathan tietenkin koskettavat meistä joka ikistä, joko paljon tai vieläkin enemmän. Siltä osin luulisi intoa äänestämiseen olevan ehkä kaikista vaaleista eniten. Soteasiat ovat myös jatkuvasti pinnalla. Hoitajien työoloista ja hoitajapulasta puhutaan yhtenään, aika ajoin myös vastaavista ongelmista lääkärien osalta. Mielenterveyspalvelujen haastava tila on myös hyvästä syystä pinnalla. Itse seuraan myös aktiivisesti soten tietojärjestelmien ympärillä käytävää kalabaliikkia, josta löytyy useampiakin puskafarssin piirteitä. Sosiaalipuolta koskettavat myös keskustelut vaikkapa päihdeongelmaisten hoidoista ja päihdelainsäädännöstä, lukuisat perheitä koskevat asiat ja syntyvyyden mittarit, lähisuhdeväkivalta sekä lukuisat muut poliittisesti varsin lämpimät aiheet. Luulisi olevan kiinnostusta vaikka millä mitalla. Ongelman nimi näin lyhykäisesti kuitenkin on, että käytännön tasolla sote-alueet eivät lopulta voi näistä asioista paljoa päättää.
Jos maakunta… siis hyvinvointialue päättäisi lähteä tekemään isoja muutoksia hoitajien työoloihin ja palkkaukseen, se huomaisi valtansa loppuvan lyhyeen. Muutoksia voi tehdä todella vähän ennen kuin niskassa on hallituksen lisäksi liittojen molemmat osapuolet. Merkittävä ero kilpailuasetelmassa sotealueiden välillä koettaisiin ongelmaksi. Kuten jo tähänkin asti on huomattu, vähäinenkin irtiotto valtion standardista pistää sellaisen määrän hälytyskelloja soimaan, että kuulosuojaimille on tarvetta. Alueen liikkumavara on lopulta äärimmäisen kapea.
Tietojärjestelmien ongelmista sote-alalla sietäisi puhua enemmänkin. Lääkärien ajasta helposti neljäsosa kuluu huonolaatuisten tietojärjestelmien ongelmiin. Pienikin parannus järjestelmiin vapauttaisi hurjasti lääkärien aikaa potilaiden tapaamiseen. Järjestelmien kouluarvosanat ovat sitä tasoa, että luokalle jäämisestä jo kuiskaillaan. Päätökset järjestelmistä on kuitenkin pitkälti tehty ja konsensus ajaa tiettyjä, surkeiksi koettuja järjestelmiä kuin käärmettä pyssyyn. Oulun alue on ainoana kapinallisena onnistunut kehittämään järjestelmää sote-henkilökunnan tarpeiden pohjalta hyvin tuloksin, mutta heidätkin haluttaisiin saada ruotuun. Vaikka teoriassa päätös voisikin tulla aluevaaleilla valittujen eteen, voidaan kokemuksella luvata että vaihtoehtoina ei ole hankkia järjestelmää joka vastaisi henkilökunnan tarpeisiin tai huomioisi asiantuntijoiden suosituksia.
Päihdeasiat ovat iso osa sekä sosiaali- että terveyspuolen haasteita. Aiheen repertuaari sisältää sekä ennaltaehkäisyä että hoitoa, suoria ja välillisiä vaikutuksia, sekä aiheen tutkimusta. Oma lukunsa ovat aiheen lähellä pyörivät päihdyttävät, mutta lailliset lääkeaineet, joiden ympärillä pyörii myös melkoinen ruletti. Laaja konsensus puhuu sen puolesta, että nykylinjamme ei ole erityisen toimiva oikein miltään osin. Jos alueilla olisi suurempia vapauksia, monenlaisia uusia linjoja voitaisiin kokeilla, eri vaihtoehtoja verrata laajalti ja painopistettä siirtää puolelta toiselle. Liikkumavara on kuitenkin puun ja kuoren välissä, eikä alueilla oikeastaan voi tehdä muuta kuin toteuttaa tiukan formaatin määrittämää palvelua tai itkeä ja toteuttaa sitä.
En tiedä pitäisikö kehua vai pelästyä byrokratiaa siitä, että se on onnistunut tekemään yhdestä elämämme tärkeimmistä asioista täysin merkityksettömän tuntuisen. Tuo vaikuttaa kuitenkin lopputulokselta, enkä ole erityisen riemuissani siitä. Jos asiaa haluaisi vielä vähässä ajassa korjata, nyt alkaisi olemaan korkea aika etsiä lihaa (tai kasveja) luiden ympärille. Hyvä idea voisi olla vaikkapa konkreettisten haasteiden esittäminen. On yksi asia puhua suureellisesti sote-palveluiden merkityksestä, mutta asia tuppaa lähestymään kansalaisten korvien väliä paremmin jos sen esittää konkreettisen, käsin kosketeltavan esimerkin kautta.
Jätän vaisun ahaa-elämyksen tähän loppuun: näistä vaaleista siis puuttuu se yksi asia, joka muiden vaalien näkyvyyttä johtaa. Se jokin on vastakkainasettelu. Lisää veroja vai vähemmän veroja, työtä vai sosiaaliturvaa, enemmän vai vähemmän maahanmuuttoa, siinä meille tuttuja vaaliteemoja. Kaipaamme kipeästi sotealan vastakkainasetteluja lööppien luomiseksi tai nukumme vaalien yli. Hallitus voisi osaltaan rohkaista keskustelua lupaamalla alueiden päätöksentekoon suurempaa vapautta, esimerkiksi aiemmin mainitsemieni aiheiden osalta. Tämän jälkeen vaikkapa jokin näistä aiheista voisi saada aikaan kunnon aatteellisen väännön.
Sillä lopulta, kun tarpeeksi kaivaa, mitä ovat vaalit paitsi väkivallaton vaihtoehto sisällissodalle? Kansa kaipaa sirkushuveja!
”Analyysi: Pääministeri antoi pikapotkut huoltovarmuusjohtajalle, joka ei syyttäjien mielestä toiminut laittomasti”
”Outoa nykytyöelämässä on sekin, että lopputulos, tässä tapauksessa potkut, ilmoitetaan ennen kuin asia on selvitetty. Ja tietysti se, että potkut antaa pääministeri eikä ministeri, jonka salkkuun HVK kuuluu.”
Marinille iski paniikki ja se koitettiin pelastaa antamalla potkut henkilölle,joka ei ollut syyllinen poliitikkojen munailuun.
Tänään tuli istuttua autossa sen verran että paljon kuunteli radiota (Areenaa). Liekö pyhäinpäivän johdosta kun kuolema oli paljon esillä. Se on haastavaa kuunneltavaa, mutta jos jaksaa, siitä löytää paljon lohtua.
Kas, hassuja pilviä
Tampere-Hämeenlinna välillä katsoin ikkunasta ulos. Aurinko oli laskusuunnassa, mutta toi pilvipeitteeseen värin, jota oli vaikea kuvailla. Se oli oranssi mutta ei, sininen mutta ei, valkoinen mutta ei. Sitä näkyi vain vähän aikaa ja se meni ohi. Kokemuksethan ovat tällaisia, ne tulevat ja menevät. Ne kuitenkin jäävät eloon, enkä tarkoita vain muistoja. Jokainen kokemus antaa meille eväitä seuraavaa kokemusta varten. Jokainen kokemus on velkaa edellisille, ja jokainen taakse jäänyt asia on samalla eväs edessä odottavaa asiaa varten. Se, mikä jäi taakse, ruokkii sitä mikä tulee eteen.
Ajan rajallisuudesta taas tuli mieleen parikin lohdullista asiaa. Ensinnäkin se, että niin paljon jää meidän jälkeen asioita. Sata vuotta tästä, tuhat, miljardi vuotta eteenpäin, täällä on edelleen jotain, täällä tapahtuu asioita. Kahta hienomman tästä tunteesta tekee se, että emme tiedä mitä se jokin on. Tulevaisuus on täysi mysteeri, kirjoittamaton tie. Se tarkoittaa, että jokin, jossain, joskus, jollain tavalla, tulee jatkossakin ihmettelemään asioita joihin hän ei tiedä vastausta. Aina on edessä kysymys ratkaistavana.
Sitten tulivat mieleen australialaisen ”optimismiekspertin” Victor Pertonin sanat. Hän puhui jokunen vuosi sitten äitinsä kuolemasta. Hän kertoi, miten hänen äidillään oli ollut ilo toimia joogaopettajana puolen vuosisadan ajan. Hän kertoi miten se toi hänelle iloa ja optimismia jota hän jakoi ihmisille. Yhtäkkiä kuolema ei ollutkaan vain suru-uutinen vaan riemullinen ylistys elämälle. Palaset napsahtivat kohdalleen.
Paranee, vaan ei valmistu
On hyvä ajatus tehdä jokaisesta huomisesta parempi kuin eilispäivä oli, vaikka edes piirun verran. Se parantaa mielialaa, kun tietää että kehtaa katsoa taakseen hyvillä mielin. Valmista et maailmasta kuitenkaan tee, eikä pidäkään. Sehän olisi ikävää. Maailman tarkoitus ei ole tulla valmiiksi, vaan kehittyä. Pitäähän sitä seuraavillekin jättää haasteita, sillä sopivan kokoiset haasteet rikastavat elämää.
Jos kaipaa optimismia tulevaisuuteen ja mietiskeltävää tähän päivään, jätän loppuun erinomaisen 20-minuuttisen Steven Pinkerin TED-puheen. Professori ja ihmismielen tuntija Pinker on rakastettu ja kiistelty hahmo, joka on uskaltanut olla myös väärässä ja muuttaa mieltään. Äärimmäisen lohdullista sekin.