Täysin palvellut emerituspönttöuunini pääsi vanhuudenlepoon, muurarin tutkittua uunin. Pakkanen paukkuu nurkissa, millä saan ratavahtien aikoinaan asuttaman, itselleni lunastaman vahtituvan pysymään lämpimänä?
Liiteri on puita täynnä, tontilla kaatamatonta puuta loppuelämäni lämmitykseen. Köyhyysrajan alla elävänä, ei ole varaa uusia uunia. Katsoin netistä mitä maksaisi vanhan purkaminen ja tilalle uuden muuraaminen. Katsoin pankkitiliäni. Ei toivoakaan uuden muurauttamisesta.
Entäs ilmalämpöpumppu? Sen hankinta olisi siinä ja siinä, mutta entäs vanha auto, jos se päättää sanoa irti yhteistyömme? Taas kerran elämä on valintoja. Päätin toistaiseksi tyytyä hellan ja kahden öljytäytteisen patterin käyttöön.
Ilmastonmuutoksen torjujat tietty hurraavat puulämmityksestä sähköön siirtyessäni. Rahapussini, vatsani eivätkä vaivani hurraa, jos joudun tinkimään ruuasta ja lääkkeistä. Tämä vaan on totisinta totta. Tällaista on pienillä tuloilla elävien arkipäivät – juhlapyhistä puhumatta.
Marraskuun loppu muistuttelee mitä tapahtuu pakkasten vyöryessä tänne pohjoisten raukoille rajoille. Sähkön hinnan kerrottiin jo pomsahtaneen ylöspäin. Nyt hengitystä pidätellen uumoillaan riittääkö sähköä.
Entäs jos sähköä joudutaan säännöstelemään? Miten mökin pojan torppa saadaan pysymään lämpimänä? Ei riitä keittiön hellan lämpö, jos pakkaset vielä kovenee?
On niin helppoa tehdä suunnitelmia ilmastotoimista isojen tammipöytien ääressä, kaukana ihmisten todellisesta arjesta. Jokainen meistä haluaa pelastaa tämän ainutlaatuisen maapallomme -siitä ei ole kahta sanaa. Ei sitä kuitenkaan saa tehdä köyhyydessä elävien kustannuksella, kurjistamalla arjessa pärjäämistä yhä uusin keinoin.
Täytyisi pikkuhiljaa alkaa löytyä katetta puheille, että ilmastotoimia ei kaadetta pienituloisten ja heikoimmassa asemassa olevien niskaan. Muuten on mahdoton meidät, kädestä suuhun elävät saada ilmastotalkoisiin mukaan.
Hannu Tiainen
Kihniö
