Mietin pitkään, miten kuvailisin ajatuksiani kuntahallinnon kehittämiseen. Lopulta päädyin katsomaan viestintää laajemmin ja huomasin, että mediat ja päättäjien ulostulot ovat täynnä vastauksia: absoluuttisia, kaiken kokoavia ja keskustelun päättäviä. Mielestäni kysymysten ja vastausten suhde on väärä ja sitä olisi hyvä kääntää ylösalaisin.
HUOM: Tätä blogausta voi pitää vaalikampanjointina, suhtaudu siihen sellaisena.
Esimerkki 1: koulukiusaaminen
Kunnan koulussa tapahtuu paljon kiusaamista, ehkä jopa väkivaltaa. Tyypillinen vastaus on ”potkikaa kiusaaja koulusta”, ”opettajille lisää valtaa” tai ”kutsukaa poliisit paikalle”. Toki akuuttiin tilanteeseen poliisit ehkä tarvitaankin, mutta ehdotan vastausten sijaan alkuun kysymyksiä. Mitä eri osapuolten mielestä tapahtui? Mikä on polttoaine, mikä katalyytti? Mitä ajatuksia opettajilla on? Mitä tähän mennessä on tehty? Mitä seuraavaksi pitäisi tehdä?
Tärkein kysymys saattaa kuitenkin olla seuraava, ja tämä pätee aika moneen muuhunkin hallinnon alaan: millä mittareilla seuraamme, onko valittu toimi tehokas? Mielestäni tämä kysymys pitää esittää ennen toimen päättämistä. Onko se seuranta sitten kysely, vai jokin mitattava suure on oma kysymyspatterinsa, mutta seurannasta on mielekästä päättää ennen toimia. Ehkä valittu keino on hyvä, ehkä huono, ehkä siinä on hyviä ja huonoja puolia. Tärkeää on kuitenkin pitää asia pinnalla, varmistaa seurannan tapahtuvan eikä unohtaa asiaa piirongin laatikkoon.
Esimerkki 2: lääkärille ei pääse
Toistaiseksi vielä kunnille kuuluva terveydenhoito on tuttu ongelman paikka: hoitajilla on kiire, lääkäriaikaa ei saa, viestintä ei pelaa, työilmapiiri on huono. Perusvastaus on että palkataan lisää väkeä, toinen yhtä yleinen on että palkataan konsultti. Arvelen, että kysymykset veisivät pidemmälle: mitkä asiat vievät tarpeettomasti työaikaa? Mitä hoitajat ja lääkärit itse pitävät haasteina, entä potilaat? Mitä on tehty, ja mitä pitäisi tehdä seuraavaksi? Avustaako teknologia vai haittaako se työntekoa?
Tämä viimeinen kysymys voisi johtaa kysymyksiin potilastietojärjestelmistä, joita on esitetty aiemmin. Toinen aiemmin esitetty kysymys on tietokoneiden odotteluun, ongelmiin ja turhaan tietokonetyöhön menevän ajan määrä, joka on eri kyselyissä 20-50% terveydenhuollon ammattilaisten ajasta. On hyvä kysyä, miten paljon saataisiin paitsi ajan säästöä, myös hoidon laadun sekä työilmapiirin parannusta, jos useampi potilasjärjestelmä olisi kuin Oulussa käytetty Esko (arvosana 8,2), eikä niin kuin pk-seudulla käytetty Apotti (arvosana 5,6). Voisi myös kysyä vaikutusta työmotivaatioon, jos hoitajat ja lääkärit voisivat osallistua kehitykseen ja ongelmien korjaukseen. Maagista ratkaisua ei ole, mutta hyvillä kysymyksillä päästäisiin pitkälle.
Palataan filosofiaan
Sokrateen tarina kertoi, että viisain kreikkalaisista oli hän, joka tiesi ettei tiennyt. Haluaisin, että sanat ”en tiedä” olisivat paremmassa arvossa myös päätöksenteossa. Nuo ovat sanat, joista on hyvä aloittaa keskustelu. Aloittaa – ei lopettaa. Tuon perään voi vaikkapa todeta että pitääpä opiskella, pitääpä kysyä viisaammalta tai tiedustella että kukakohan mahtaisi olla tässä asiassa osaavampi. Jälleen hyviä kysymyksiä, joilla voi rakentaa hyvää pohjaa yhteistyön teolle.
Tiedon jano ja asioiden oivaltaminen ovat elämän suuria sisältöjä. Kivinen tie tuppaa johtamaan hyville apajille. Se toimii elämänkatsomuksessa ja ehkäpä se voisi myös avittaa julkishallinnossa? En tiedä, vaan kysyn.