Perjantai 19.3
Eilen iltapäivällä Mirjam sai vahvistuksen positiivisesta tuloksesta. Seuraavassa ehkä katkeraakin tekstiä niille jotka vielä jaksavat naureskella, vähätellä ja verrata jos minkälaisin luvuin koronavirusta kausi – influenssaan.
Totta kai yhteiskunnassa täytyy olla kritiikkiä ja vastakkainasettelua, mutta sen kuuluisi aina olla asiallista, eikä ilkkumista, pilkkaamista ja vähättelyä, esim. hallituksen toimia kohtaan. Kun meitä on kohdannut lähiaikamme suurin tragedia, jonka olettaisi koko kansankunnan ottavan sen yhteiseksi huoleksi, niin mitä vielä. Valtapelin varjolla yritetään parantaa omia asemia. Valtamedia ruokkii kaivelemalla olemattomia asioita, yrittämällä saada niitä ihmisiä ja toimijoita (hallitus, viranomaiset) jotka 24/7 laittavat itsensä uupumisen partaalla näyttämään epäonnistuneilta surkimuksilta. Kuinka he kehtaavat, kun jokainen tekee pyyteettömästi jaksamisen ja kestämisen rajoilla työtään, iljetä tekemään heistä lähes konnia.
Entä he jotka kamppailevat hengistään, elämistä? Menisitte hyvät ihmiset heidän ajatusmaailmaan ja elämään, jotka päivästä toiseen ovat joutuneet koronan kurimukseen. Nyt olemme Mirjamin kanssa siinä tilanteessa, jossa jokaisena päivänä itselläni sydän lyö tuhatta ja sataa, miten hänen käy. Voitteko edes ajatella miten suunnaton tuska käy rakkaani Mirjamin sisällä, kipujen keskellä?
Mirjam on nyt ollut sairaalassa tiistaista lähtien, eikä loppua näy. Välillä voi paremmin, välillä huonommin. Eilen illalla taas huolestuttavasti huonommin. Kuin myös tätä kirjoittaessa tänä aamuna n. kello 7.47. Huoli on kummallakin suunnaton. Mihin kaikki kääntyy? Näemmekö enää koskaan toisiamme, voimmeko halata, olla lähekkäin?
Illalla hikosin ja pyörin siihen malliin, että piti nousta ottamaan yksi rauhoittava tabletti unen päästä kiinni saamiseen. Kun elämä heittää raiteiltaan totutusta, sitä ei voi käsittää muut kuin he jotka joutuvat siihen pyöritykseen, olipa mikä vakava sairaus kyseessä. Uskokaa pois te koronan väheksyjät, korona virus on yhtä helvettiä.
Käsitättekö millaiset tunneskaalat ihmisen sisällä pyörivät, kun virus iskee täydellä voimalla päin näköä? Ajatelkaa heitä jotka makaavat teho-osastoilla happiteltoissa, päiviä, viikkoja, kuukaisia, heidän läheisiään?? Onko teillä tunteita, empatiaa, jotta voisitte edes pieneltä osalta kuvitella mitä on elää epätietoisuudessa miltä seuraava päivä, koko elämä tulee näyttämään? Elää tunti ja päivä kerrallaan virus olkapäällä.
Kun vakava vastoinkäyminen kohtaa ihmisen, kun katsotaan todellista elämää silmästä silmään, silloin ymmärtää mistä tässä kaikessa on kysymys? Siitä, että politiikassa riitely, kyynärpäät edellä ryntäily, erilaisten tilaisuuksien hyväksikäyttö, omaan nahkaan tuijottelu, toisten lokaan lyöminen, saa vain raivostumaan. Eivätkö he tiedä, välitä tai ymmärrä, että joillekin eletty tunti, on luxusta?
Sisälläni myllerttää kovasti. Riemusta kun kuulen armaani ääneen puhelimessa, kun taas on parempi olo. Kova matalapaine, saatuani tiedon kuinka raskasta hänellä on – silmät kostuvat. Tietysti puhelimessa olen reipas, kannustava ja valan uskoa paranemiseen.
Missä me olisimme ilman julkista terveydenhuoltoa? Missä olisimme ilman itsensä likoon laittavia kaikkia terveydenhuollon ammattilaisia, kaikkia siellä työskenteleviä. Missä olisimme ilma kaupan työntekijöitä, bussikuskeja ja kaikkia heitä jotka pitkiä päiviä valittamatta, meidän jokaisen puolesta, itseään säästämättä tekevät uupumatta töitään.
Te ystävät rakkaat ja jokaikinen lukijani olette olleet aivan ihania, antaneet voimia minulle ja Mirjamille. Meillä on vankka usko selviytymiseemme, aika sen tulee näyttämään, kuinka käy. Tämä on ollut matka joka on avartanut hyvin paljon omaa maailmaani. Tiedämme kuinka onnen/onnellisuuden vastapainoksi tarvitaan vastoinkäymisiä, että voisimme tuntea mitä on olla onnellinen. Silti sitä toivoo, että tämmöiseen ei tarvitsisi joutua, kerran olemme elämässämme jo kokeneet vastarannat ja nykyään osaamme arvostaa pienen pieniä asioita, iloita niistä ja olla onnellisia kun saamme olla toistemme seurassa.
Pyydän anteeksi jos jotkut kokivat ulostuloni loukkaavina. Haaveiden maailmani on sellainen, että me ihmiset emme vihaisi toisiamme. Tuntisimme myötätuntoa kanssakulkijoita kohtaan ja muistaisimme: Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Meistä joka ainut on erilainen, hyväksykäämme se ja yrittäisimme etsiä jokaisesta hyviä puolia.
Kohta lähden Ohtolaan, kissat jo odottavat. Hertalla ja Pekalla on selvästi myös kova ikävä hoitajaansa Mirjamia. Emmehän menetä toivoamme, emmehän. Toivotaan parasta ja parantuvaa viikonloppua rakkaalleni.
