Asuin Neuvostoliitossa 1985-87. Opiskelin siellä yhteiskuntatieteitä ja filosofiaa.
Kerron vain yhden muiston.
Eräänä päivänä kuljeskellessani kaupoissa, bongasin hienon peiliteleskoopin.
Sellaisen minä halusin.
Merkiltään teleskooppi oli Mitsar merkkinen. Isossa puulaatikossa. Isolla jalalla, kaikilla herkuilla.
Hyvin tehokas teleskooppi.
Sain opintorahaa 180 ruplaa kuukaudessa.
Teleskoopin hinta oli muistaakseni 120 ruplaa.
Säästin sitä varten opintorahojani, ja en käynyt koulun ruokalassa syömässä, vaan kävin paikallisissa kaupoissa ostamassa ruoat, ja tein omassa huoneessani.
Säästin hyvinkin, ja kolmessa kuukaudessa sain rahat kokoon.
Neuvostoliitossa ei ollut mitään osamaksusopimuksia ja pikavippejä sen paremmin kuin kulutusluottojakaan.
Jos ei ole rahaa, ei ostetakaan. Minusta hyvä systeemi. Ei joudu ahdinkoon, eikä iske kulutusvimmakaan yli varojen.
Tavaraa kaupoissa oli, jos jonkinmoista, lännen propagandasta huolimatta.
Jonoja kyllä oli, sitä en kiellä, Moskovassa kun ollaan. Olihan Moskovassa virallisesti yli 9 miljoonaa asukasta (vuonna 1985) , ja epäviralliset asukkaat päälle, arviolta toinen mokoma, kuka tietää.
Kun olin kitkutellut 3 kuukautta saadakseni Mitsar teleskoopin, oli oston aika, ja mietin, miten saan mokoman huoneeseeni kaupasta. Tarvitsin opiskelukavereitani avuksi.
Siispä toimeen.
Teleskooppi saatiin huoneeseeni ja eikun kasaamaan.
Opiskelukämpän vastapuolella oli suuri Neuvostoliittolainen kerrostalo, pitkä kuin mikä, ja korkea, muistaakseni 16 kerroksinen.
Kun saimme viritetyksi teleskoopin, tottakai suuntasimme vastapäiseen taloon, johon oli matkaa ainakin pari kilometriä. Olimme rinteen päällä ja toki oli matalia taloja välissä, alhossa, mutta tämä iso talo tosiaankin parin kilometrin päässä.
Hyvin näkyi sisään ikkunoista.
Näkyi kaikki, ja kaiken laista.
Lähinnä kiinnosti alastomat naiset, tai riisuvat naiset tai…
Monena iltana katselin vastapäiseen taloon ikkunoista sisään. Katselin ja näin tavallista Neuvostoelämää. Se oli sitä samaa kuin Suomenkin tavallinen elämä ja arki oli ja on.
Tirkistelyähän se oli ja on. Mitä sitten? Kukaan siitä ei tiennyt, kuin opiskelutoverini.
Ruokalan sijaan, kuten kerroin, kävin tavallisissa kaupoissa ostamassa ruokani.
Erilaisista kaupoista sai erilaisia tuoteita. Juustot ja voit ja lihat omista, leivät omista kaupoista ym. Jonottaa täytyi Venäläiseen tyyliin, ensin katsoin mitä ostan, sitten kassalle maksu, sitten kuitin kanssa tiskille, kertoen vaikkapa että gouter juustoa 400 grammaa ja kuitti ojentaen.
Tavaraa kaupoissa oli. Vihanneskaupoissa täytyi käydä mieluiten aamusella, koska muun ajan vihannestiskit oli tyhjiä, tavaraa tuli vain kerran päivässä. Huono homma, jos oli työssä.
Mutta Venäläinen keksi siihenkin omat konstinsa.
Kuten kaikki Neuvostoliitossa, kaikki järjestyy.
Moskova, jossa asuin, on iso kaupunki, ihmisiä paljon, ruuhkaa ja jonoja syntyy helposti, kuten Lontoossa tai New Yorkissakin. Mutta jostain syystä Suomen porvarimedia kirjoitti vain Moskovan tai Leningradin jonoista ja ruuhkista, mainiten ettei mikään toimi. Mutta totuus oli ja on edelleenkin, että niin on asiat missä tahansa suurissa metropoleissa.
Minusta propaganda ja tiedonvälitys ovat eri asioita ja ei pitäisi sotkea toisiinsa.
Suomen valtamedia, joka on oikeistolaisen porvariston käsissä ja omistuksessa, tekee kuitenkin niin. Käymme juuri nyt kiivasta tiedotussotaa, ja se näkyy joka sektorilla. Ugh, olen puhunut!
