Katselin vanhoja valokuvia, oli joukossa oheinen kuva henkariverstaaltamme. Puhuinkin juuri toisessa keskustelussa puusepistä suvussani. Isäni sodasta ehjänä palattuaan, Laguksen joukoissa jatkosodan läpi tappeli konekiväärijoukkueessa, aikansa ihmeteltyään miten leipänsä ansaitsisi päätyi valmistamaan vaateripustimia koivupuusta. Henkareiksi niitä aikanaan lähinnä kutsuttiin. Puolisen tusinaa niitä oli erilaista, eniten kävivät kaupaksi aivan ohuet ja litteät.
Tukit ostettiin suoraan metsänomistajilta, maanviljelijöitä he olivat, usein itse talvisaikaan tukit tekivät ja hevospelillä tienvarteen ajoivat. Koulupoikana sain taskurahoja kun taulukon avulla laskin paljonko oli kuutiojalkoja yhteensä puissa. Tukit sahattiin tuppeen tuuman laudoiksi kylän laidalla Vekkilän Einarin raamisahalla.
Valmiit henkarit pakattiin paperisäkkeihin, käytettyihin jauhosäkkeihin jotka ostettiin Forssan leipätehtaalta.
Koneita oli erilaisia sirkeleitä, yhdessäkin oli 10 terää rinnakkain, meni koko lauta kerralla rimoiksi joista tehtiin housuhenkareihin ne alapuut, pari isoa vannesahaa, tasohöylä, jokunen jyrsinkone ja hiomakoneita. Niin ja olihan koneet joilla tehtiin ne nappulat rautalankakoukkuihin sekä naulakone joka isoista rautalankavyyhdeistä teki pätkät koukkuja varten. Moni kone oli itse suunniteltuja, isäni ja naapurissa pajaa pitävän metallimiehen yhteistyönä.
Äitimuori hoito kaiken kirjallisen työn, laskutuksen ja veroilmoitukset. Oli melkoisia stressin paikkoja kun liikevaihtoverotarkastajat saapuivat paikalle, tekivät näet millintarkkaa työtä. Ja ainahan verottaja joskus ikäänkuin varmuuden vuoksi mätkyillä muisti vaikka äitini ei varmasti vilunkia tehnyt. Vähänhän se katkeroitti kun verstas kuitenkin oli kylän suurin työllistäjä. Kirjatyöt tehtiin iltaisin ja viikonloppuisin, päivät äiti työskenteli verstaalla.
Vähitellen verstaan toiminta hyytyi kun muovi ja ulkomaalaiset valmistajat valtasivat markkinat.
No paljonkin tietysti näistä juttua riittäisi, aikani kuluksi nyt tämän verran jos jotakin sattuisi kiinnostamaan.
