Koronaviruksen sulku yleisötapahtumille mahtui joillekin riskikartoitusten listoille, mutta eipä sitä kukaan vakavasti ottanut etukäteen. Tilanteen iskiessä minä ja monet muut tapahtumien järjestäjät pyrimme toimimaan parhaamme mukaan ja opimme siinä yhteydessä myös paljon sellaisista asioista, joiden emme kuvitelleet kuuluvan asiaan. Asiat, kuten viestintä ja raha olivat tuttuja, kun taas ihmisen mielen toiminta yllätti monet.
Tunnetut haasteet
Jotkut haasteista olivat paremmin tunnettuja jo ennalta. Tapahtuman peruuntuminen erinäisistä syistä on asia, johon on tutustuttu jo monelta osin. Raha-asioista on myös vaikea tiivistää yhtä parasta neuvoa, sillä se vaihtelee niin hurjasti tapahtuman luonteesta toiseen. En pyri suinkaan vähättelemään näitä ongelmia, mutta niiden käsittelyssä on melko vähän pandemiakriisille ominaisia osia. Kriisille ominaisia osia puolestaan käsittelen tarkemmin myöhemmässä kohdassa.
Myös viestinnän opeissa oli paljon tuttua. Monia harjoiteltuja kriisiviestinnän varautumisoppeja on käytettävissä nyt ja niihin nojaamalla voi pärjätä huonoista uutisista hieman vähemmällä. Ehkäpä eniten kertausta kaivannut asia on muistuttaa viestinnän selkeydestä. Tiedotteessa lipsuu etenkin tällaisena aikana herkästi sivuraiteille, kun oleellista on kertoa mitä nyt tapahtuu. Taustatarinoita voi availla sitten blogeissa tai nettikeskusteluissa, mutta tiedotteessa on hyvä päästä suoraan asiaan.
Verkkolähetysten toteuttaminen sinänsä on myös tuttu laji, mutta sen pelisäännöt muuttuvat kummasti pandemian alla. Perinteisessä verkkolähetyksessä sisältö tulee itse tapahtumapaikalta, kamerat ovat salissa keskellä yleisöä. Kamera on toki kamera ja mikrofoni on mikrofoni, mutta puitteiden täydellinen muutos vaikuttaa asiaan uusilla ja yllättävillä tavoilla. Mikäli nettitapahtuman tarkoitus on lähinnä paikata peruuntuneen tapahtuman tunnelmaa, on usein myös budjetti pieni murto-osa aiemmasta. Haaste on siis osin tuttu, mutta osin seilataan täysin uusilla vesillä.
Ihmisen mieli
Psykologiaa tuntevat ovat olleet kovassa kysynnässä eri medioissa pandemiakriisin aikana. En tokikaan lähde kisaamaan heidän kanssa tunteiden ymmärtämisestä, mutta havainnoista voin puhua. Kun ensimmäiset tapahtumien peruuntumiset tulivat julki, into tehdä korvaavaa toimintaa verkossa oli suurta. Ihmisten halu auttaa ja tehdä hyvää kriisin keskellä on otettu vastaan riemulla. Tunteiden todellisuus on kuitenkin vallannut ihmisiä nopeasti, jonka myötä lukuisia verkkotempauksia on jäänyt tekemättä tai myöhästynyt. Tämä on varmasti suurin ja tärkein oppimäärä mitä yleisötapahtuman järjestäjä on pandemiasta saanut ja siitä jää opittavaa tulevaankin.
Epätietoisuus ohjaa ihmistä. Se saa ihmisen käpertymään kotiinsa ja vie voimat inspiraatiolta. Se on täysin luonnollista, eikä se korjaannu käskemällä. Omalta osaltani voin todeta, että jouduin melko rajusti pakottamaan itseni verkkotapahtumien tekoon, saati sitten tämän kirjoittamiseen. En muista koskaan inspiraation olleen näin hukassa. En selvästikään ole yksin. Ihmiset ovat väsyneitä ja keskittymiskyky kohdistuu vain selviytymiseen, ei elämiseen. Tästä epätoivon suosta on kuitenkin mahdollista päästä eteenpäin ymmärtämällä, että epätietoisuus on sen keskiössä. Mitä enemmän voit täyttää tyhjiötä selvillä suuntamerkeillä, sitä tehokkaammin viet tilaa epätietoisuudelta. Kun voit näyttää selkeitä suuntamerkkejä, annat ihmisille mahdollisuuden kulkea niitä pitkin.
”Tehdään jotain kivaa netissä” on todella kaunis ajatus, mutta kovin monelle liian epämääräinen. Katsokaamme siis vaihtoehtoja.
Blogissarjan selaus:
<<< edellinen osa: sarjan esittely
>>> seuraava osa: korvike vai vaihtoehto?
Hyvä kirjoitus . Itse teen duunit etätyönä.
Conit? Minulle ihan uusi asia,
mutta yritän seurata.
– Ennen maalla sanottiin huonoa hevosta koniksi.
Niilo, tuo on lähinnä kielen kehitystä. ”Yleisötapahtuma” on niin pitkä sana, että tuo haki paikkansa. Tiettävästi Suomessa termin otti ensimmäisen kerran laajaan käyttöön vuonna 1986 Finncon, joka puolestaan lähti liikkeelle Helsingin akateemisista piireistä ja sittemmin popularisoitui laajemmaksikin fantasia- ja scifikirjallisuuden tapahtumaksi. 1994 alkanut roolipelitapahtuma Ropecon edelleen vakiinnutti termiä, 2000-luvun ensi vuosikymmenellä tapahtumia alkoi tulemaan laajemmin, 2010-luvulla puolestaan myös kaupalliset toimijat ottivat sen käyttöön, esim. Tubecon-tapahtumalla.
Lopulta kysymys on vain lainatusta lyhenteestä, eikä con-nimi itsessään ole kuin tapa lyhentää sana. Terminä se pätee niin mullikkanäyttelyyn kuin kirjamessuihinkin, eli on sinänsä neutraali.
Yleisötapahtumat tulevat muuttamaan luonnettaan ja itse asiassa suuri joukko seuraa niitä etänä jo tänäpäivänä.
Tämä on pätevä mahdollisuus.
Toisaalta, kun olemme tusinoita kertoja kysyneet tärkeintä syytä tulla yleisötapahtumiin, se ei ole ollut jokin konsertti siellä, kilpailu, show tai ohjelma – vaan harrastuskavereiden näkeminen. Sitä ei voi verkkoon viedä kovinkaan täydellisesti.
Ounastelen että kaipuu tapahtumille on olemassa, mutta voimme ylläpitää tunnelmaa siihen asti.