Kyseinen kirja ei ole mikään sotakirja, vaan aivan ammattimaisten historiantutkijoiden teos. Yhteensä yli 360 sivua koskien heimosotia ja itäisen Euroopan murrosta.
Kirja tarjoaa oivallista tutkittua tietoa uusista arkistoista ja valottaa melko hyvin 1918 – 1919 välistä aikajanaa.
Moni asia esittäytyy jopa aivan toisesta näkökulmasta, mitä täälläkin olemme eri blogeista saaneet lukea.
Tuon kirjan luettuna tulin toteamukseen; Suomessa löytynee poikkeuksellisen paljon rehellisesti sanoen; ”sotahulluja”, joiden ainut focus on päästä sotimaan, ei väliä minkä ja kenenkä puolesta, kunhan vaan pääsee.
Eestin vapaussota ei ollutkaan niin loisteliasta naapuriapua (Hans Kalmin joukot) kuin annetaan ymmärtää. Pahimmillaan vapaajoukot käyttäytyivät kuin rosvolauma, ryöstellen eestiläisten omaisuutta.
Venäjän valkoiset (Judenitsch), pitäytyivät kurissa huomattavasti paremmin, heidän hyökätessään Pietaria valloittamaan.
Myöskin Kalm Suur-Suomi aatteineen, suuntasi em kenraalin tavoin kohti Pietaria mutta Suomen valtiovallan pakoittaessa Kalmin palaamaan joukkoineen Suomeen, oli katkera ja vähemmän kunniakas kotiinpaluu tosiasia.
Kyseistä kirjaa lukiessa tuli opittua paljonkin uuta mm Latvian, Liettuan ja Itä-Preussin, jopa Puolankin historiaa 20-luvulta.
Joka haluaa uutta historiantietoutta, siis laajentaa näkemyksiään; suosittelen.
Historiaa kannattaa lueskella, luulee vähemmän.
Kyllähän se niin on, että historian tuntemus auttaa ymmärtämään nykyisyyttä ja miksi ei myös tulevaa.
Se tuo historia on sellainen alue, että mielelläni luen tutkijoiden teoksia, ihan vain oppiakseni tuntemaan tapahtumia ja syitä.
Minun koulusivistykselläni kun ei mitään esim sotahistorian tutkimuksia synny.
”Suomessa löytynee poikkeuksellisen paljon rehellisesti sanoen; ”sotahulluja”, joiden ainut focus on päästä sotimaan, ei väliä minkä ja kenenkä puolesta, kunhan vaan pääsee.”
Kylläpä suomalaiset ovat sotahulluja – muut imperialistiset maathan ovat vain rauhantahtoisia………..
Kuis ois, jos vertaisit suomalaisten ”sotahulluutta” itänaapurin vastaavaan?
Olen vähän ymmärtänyt erilaisista pintaa syvemmälle menevistä katsannoista, että tämä kirja kärsisi tarkistamattomista faktoista aika paljon. En itse tunne aihetta tarpeeksi hyvin. Katsoen minkälaista sissimarkkinointia sen ympärillä on, haistan kuitenkin palaneen käryä.
Se lienee ihan oikeutettu ja oma valintasi.
Molemmat kirjoittajat; arvostettuja sotahistorioitsijoita, perustelevat varsin hyvin väitteensä olemassa oleviin asiakirjoihin.
Se sieraimissasi tuntuva ”palaneen käry” voinee johtua myöskin ”ruiskukan sinisistä” silmälaseista. Kaiketi sen ”palaneen kärysi” pystynet perustelemaan.
Et näköjään ehkä edes vaivautunut lukemaan avaustani. No, Sinun valintasi.
Perustan väitteeni itsenäisen Suomen ja vähän vanhemmankin kertomuksiin Venäjän, Espanjan, Eestin, Puolan, Saksan, Ranskan, Englannin … jne esiintyviin suomalaisiin palkkasotilaisiin.
Venäläisiä en siten tunne kuin, että suomalaisia palveli kyllä sankoin joukoin Tsaarin armeijassa, Wanhan väen armeijassa ja mitenkähän monessa armeijassa. Eikös se jonkinlaista sotahulluutta ole mennä henkeään kaupan vieraan vallan armeijaan?
Se avauksesi oli, mitä oli – parin sepustelijan ylistystä ilman kritiikkiä sekä suomalaisten mollaamista.
Jos sinusta on sotahulluutta mennä armeijan palvelukseen saamaan elantonsa, niin sitten olet selkeä sotahullu.
Suurin osa sotaväkeen mnneistä meni joko pakotettuna tai saamaan sen elantonsa olematta millään tavalla sotaintoinen.
Tuo yleistäminen sotahulluksi osoittaa ennemminkin vinoutunutta asennetta kuin minkäänlaista asiantuntemusta asiassa.
Tämä nyt on vain Sinun hieman vinoutunut ja henkilöön kohdistuva kommenttisi. Nimittelemällä minua sotahulluksi rikot melko selkeästi sääntöjä jos tosin ennenkin sen olet monenkin kohdalla tehnyt.
Sotilaan ammatti kotimaassaan on mielestäni ihan kunnioitettava ammatti.
Taas palkkasotilaan ”ammatti” mielestäni sitä ei ole.
Kuten kirjoitin; palkkasotilas palvelee ketä hyvänsä valtiota, mielestäni suomalaiselle melko kyseenalainen peruste toimeentuloksi.
Esimerkiksi Tsaarin armeijassa palvelleet suomalaiset eivät olleet palkkasotilaita; Suomihan kuului silloin Venäjän yhteyteen Suomen Suuriruhtinaskuntana.
Juhak. ”Jos sinusta on sotahulluutta mennä armeijan palvelukseen saamaan elantonsa, niin sitten olet selkeä sotahullu.”
Eihän Kalle P mitenkään voi ajatella, että armeijan palvelukseen meno olisi sotahulluutta, joten ..
Vai voiko?
Koskee ilmeisesti vain muita – ei Kalle P:aa
”Nimittelemällä minua sotahulluksi rikot melko selkeästi sääntöjä”
Itsehän nimitit muiden maiden armeijoissa olleita suomalaisia sotahulluiksi, joten sama pätee itseesikin.
Suomalaisten mollaaminenkin näyttää olevan sinulle ominaista.
Mielenkiintoinen asia sinänsä, että Juhak ja Albanus tuskin ovat hiukkaakaan perehtyneet teokseen, joka on avauksen perusta. Eivät muuten ole mitään sepustelijoita, vaan akateemisen tutkinnon suorittaneita sotahistorian tutkijoita, eikä avaukseni ole mikään ylistyslaulu.
Sen suhteen, että kritisoisivat avausta, nämä kaksi alkavat nimittelemään minua törkeästi. En muuten kylläkään ole heillä ainut kohde.
Mitä sotilasammattiin tulee; sinne ei sota- eikä asehulluilla ole mitään mahdollisuuksia. Pysähtyy nimittäin sotilaspsykologiseen testiin hyväksyntä. Ammattisotilaissa ei sotahulluja löydy.
Jonkinlaista tajunnan ahtautta osoittaa sekin, että ei osata erottaa ammattisotilasta, joka työskentelee oman maan armeijassa, palkkasotilaasta, joka tekee töitä kenelle, joka parhaiten maksaa. Seikkailija ja isänmaaton onnenonkija = palkkasotilas.
Lisäksi sanottakoon, että kirja käsittelee ainakin parin kymmenen nimetyn henkilön tekemisiä, jotka edustavat yli tusinaa eri kansallisuutta.
Kyllähän minulta löytyisi malliesimerkki suomalaisestakin palkkasotilaasta mutta koska henkilön poika on vielä elossa, en katso korrektiksi mainita henkilöä nimeltä.
Sinänsä mielenkiintoista on, ettei kukaan ole ottanut kantaa Silvennoisen&kni kirjaan Lauri Törnistä.
Lauri Törni oli eräässä mielessä maanpetturi, tuomionkin sai toisaalta ei palkkasotilas. Hän palveli uuden kotimaansa, USA: armeijan riveissä. Törni oli silloin USA:n kansalainen.
Törnin tuomioon vaikutti tietenkin sen ajan poliittinen tilanne. Hän ei kyennyt nielemään sitä, että entisestä aseveljestä tuli pakon edessä uusi vihollinen ja vihollisesta tavallaan aseveli. Suomen etu sitä vaati, mutta olihan se vastoin moraalia toisaalta.
Oula Silvennoinen on kärähtänyt aika monista valheista julkisuudessa, joita on käsitelty ihan oikeassakin mediassa. Ne mitä taannoin olen lukenut, eivät liity tähän kirjaan vaan hänen muihin historiallisiin kirjoituksiin. Asiavirheitä on ollut reilusti, ja kirjoja on myyty lähinnä aggressiivisella markkinoinnilla.
Se ei ole mielestäni hyvä tapa katsoa historiaa, jos kiirehtiminen myyntiin on tärkeämpää kuin faktat.
Ymmärrän hyvin Kyuu:n esittämän kritiikin Silvennoista kohtaan sillä eihän siitä pääse yli, etteikö Silvennoinen esiinny laajemmin sosiaalisessa mediassa enemmän aktivistina kuin asiantuntijana ja on hyvin huono sietämään kritiikkiä.
Tuohon on vaikeata ottaa muutoin kantaa (ihmisiähän tutkijatkin ovat) kuin, että teoksen kirjoittajina on kaksi tutkijaa, ylilyöntien mahdollisuus melkoisesti vähenee.
Toisaaltahan, jos on esim poliittinen maailmankatsomus jollain, vastapuolta katsellaan ja arvostellaan sen mukaisesti.
Minun on helppo kirjoittaa kun minkäänlaista poliittista ideologiaa en tunne omakseni.
Nyt kirjoittelet hieman erään suosikkiblogistisi tyyliin; … valheista. Millä perustelet?
Silvennoinen on filosofian tohtori ja arvostettu tutkija. Tuskin on varaa valehdella. Jos taas perustat väitteesi ”referum refer”, kaiketi pystyt nämä ”valehtelut” yksilöimään. Toki myönnän, että akateeminen tutkijakin voi tehdä virheellisiä johtopäätöksiä; valehdella, tuskin.
Muuten, montako Silvennoisen kirjaa oletkaan lukenut? Ihan näin kuriositeettina.
Arvostettu tutkija on erittäin mielenkiintoinen käsite, jota pitäisi aina lähestyä sen kautta, että arvostettu yleisesti vaiko arvostettu erityisesti jonkin tietyn maailmanakatsomuksen omaavien keskuudessa.
Toisaalta myös yleisesti arvostetut tutkijat / asiantuntijat muuttuvat hyvin nopeasti lähestulkoon yhteiskunnan vihollisiksi mikäli sortuvat väärään mielipiteeseen vaikkapa esimerkkinä Jari Sinkkonen puhuessaan siitä miten tyttöjä voi sanoa tytöiksi ja poikia pojiksi, sukupuolien ollen oikeasti olemassa.
”Kunniakas” Kalm oli kylmäverinen tappaja. Siitä on monta todistetta sisällissodan ajoilta.
Ei yksi virolainen Kalm suomalaisista sotahulluja tee.
Kalm oli merkittävä valkoisten suomalainen sotilas sisällissodan aikana.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hans_Kalm
Tuosta Heikin linkistä voi myöskin lukea Kalmin sotarikossyytteistä.
Sodan luoma rikollinenhan Kalm oikeasti oli.
Osoittautui useasti piittaamattomaksi esimiestensä käskyistä ja toimi omapäisesti. Raskauttavaa tässä on se, että vallitsi sisällissota, siis sotatila.
Tutkimusta tulisi tietysti arvioida sen sisällön perusteella. On kuitenkin hyvä huomata myös, että historia on ”dikt över fakta”, kuten professori Mauno Jokipii sanoi. Se tarkoittaa, että historiasta on mahdollista tehdä erilaisia tulkintoja perustellen ne tosiasioilla. Otetaan vaikka tapaus Urho Kekkonen ja tutkijat Juhani Suomi ja Hannu Rautkallio. Toiselle Kekkonen on Suomen pelastaja, toiselle omaa etua ajanut KGB:n agentti. Tai nuijasota, josta Pentti Renvall ja Heikki Ylikangas ovat eri mieltä.
Oula Silvennoinen, joka on ollut Vihreiden ehdokkaanakin, näyttää mielellään painottavan äärioikeiston kauheuksia.
Tyypillinen punavihreä.
Mikäs ihmeen rasite se vihreisiin kuuluminen onkaan? Tunnen ihan täältä omalta seutukunnaltanikin muutaman vireän; aivan kunnioitettavia kelpo kansalaisia. Ei yksikään heistä lukeudu punavihreisiin, mitä se sitten lieneekään.
Tuo miten Norppa määritteli tuon historiantutkimisen, pitää kyllä paikkansa mutta kyllä akateeminen koulutus ja -tutkinto eittämättä eduksi ovat tutkimusten jäsentelyä ajatellen.
Palatakseni akatemiatutkija Oula Silvennoiseen; Villi itä-teos on saanut paljonkin arvostusta, jopa Tietofinlandia-ehdokas.
Kahlasin tässä aamulla netistä artikkeleita Oula Silvennoisesta; huomattavin kritisoija oli entinen puolustusministeri; J Niinistö.
Paljon löytyi aineistoa Silvennoisesta, ei paljonkaan kriittistä.
Linkki; Äärioikeistotutkija näkee nykyajassa merkkejä 1930-luvulta – ”Vietetään tammisunnuntaita ja käydään Eugen Schaumanin haudalla kuin elettäisiin taas valkoisessa Suomessa”
Selvästi kyllä siltä näyttää, ettei Silvennoinen nyt niin kovinkaa puolueväritteinen ja herkkähipiäinen ole.
Linkki; https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/ihmiset-ovat-raivoissaan-ja-mina-ymmarran-sen-24215346
Voisi ehkä olla kannattavaa lukea molemmatkin linkit. Minulla kyllä on mielipiteeni mutta perustelluista syistä se voi muuttuakkin; en todellakaan ole aina oikeassa.
Luin tuon jutun ja en ymmärrä mikä Silvennoista siinä vaivaa, jos joku käy Eugen Schaumanin haudalla. Yhtä lailla jatkosodan jälkeen kiellettiin monta asiaa aivan turhaan Neuvostoliiton painostuksesta, Itse en Schaumanin haudalle lähtisi, mutta jos joku pitää sitä tärkeänä niin pitäköön, muistellaanhan meillä Leniniä ja jopa Stalinia, pitäisikö siitäkin pöyristyä? On tyypillistä punavihreää ajattelua paisutella sitä jos joku on hurahtanut äärioikeistolaiseen ajatteluun ja nostaa sellainen muka kamalana uhkana esille vaikka kysymys olisi muutamasta kymmenestä henkilöstä. Sillä tavalla yritetään ajaa julkista mielipidettä siihen suuntaan, että kaikki normaalikin kansallismielisyys olisi hävettävää ja ”fasistista”. Samaa fasistiksi leimaamista käytettiin Neuvostoliiton aikanakin.
Muuten ihan mielenkiintoinen juttu. Avaukseni kommentteineen ei kaiketi sisältänyt yhtään ”persuvihamielistä” kommenttia. Hyvä.
Kirja on luettu. Kiinrtoista ja uutta tietoa Baltian tapahtumista. Suomalaiset Virossa riehumassa kuin 30-vuotisessa sodassa ikään. Poikaset pääsivät irti kirkonkylien kahlitsevasta ilmapiiristä ja saivat tutustua vapaasti virtaavaan viinaan ja veneerisiin naisiin. Vankeja ei otettu.
Saksa oli hävinnyt suursodan ja tehnyt aselevon. Näin oli länsirintamalla mutta ei idässä. Siellä se jatkoi sotimista verhottuna ns. vapaajoukoiksi. Baltiassa mellasti sama von der Goltz divisioonineen joka oli ennen sitä osallistunut Suomen sisällissotaan – silloin Saksan vakinaisena armeijana, nyt vapaajoukko-condottieerina, toimeksiantajanaan kulissien takana edelleen Saksan valtakunta ja tavoitteenaan liittää Baltia Saksaan. Lopulta ympärysvallat saivat tästä tarpeekseen ja määräsivät saksalaiset pois Baltiasta.
Suomalaisten vapaajoukkojen hyökkäykset Venäjälle ovat tunnettuja muidenkin historiantutkijoiden tutkimuksista. Kirjassa ei siitä puhuta, mutta rohkenen päätellä itse että Suomen ja Venäjän välinen Tarton rauha solmittiin ensi sijassa näiden hyökkäysten lopettamiseksi sisällissodan ja lukuisten ulkomaisten interventioiden heikentämälle Venäjälle. Suomen vuoden 1918 sisällissodan tapahtumat eivät olleet ollenkaan rauhanteon (pää)aihe.
Tarton rauhansopimuksen solmimisen jälkeen loppuvuonna 1921 oli jälleen kapinaliikehdintää Itä-Karjalassa. Suomessa virisi taas hanke sotilaallisesta sekaantumisesta asiaan. Uusi vapaajoukko oli jo lähdössä sinne, mutta Tarton sopimuksen sitoma Suomen hallitus tällä kertaa sen esti. Näkyvimmin sisäministeri Heikki Ritavuoren toimesta. Tästä katkeroituneina vapaajoukkoaktivistit murhasivat Ritavuoren. Ludendorffin myyttiä poliitikkojen tikariniskusta isänmaallisten sotilaiden selkään alettiin viljellä myös Suomessa.
Kyseinen kirja ei ole minulle tuttu, joten en osaa sanoa siitä juuta enkä jaata.
Historian kirjoitushan on aina faktaa ja tulkintaa, ja minkä kaukaisimmista ajoista puhutaan, sitä vähemmän faktaa ja enemmän tulkintaa. Ja tietenkin päinvastoin.
Toinen maailmansota ja sen aikaiset tapahtumat on dokumentoitu melko hyvin, mutta varmaan siltäkin ajalta on paljon aukkoja faktatiedoissa. Esimerkiksi Kremlin arkistot olivat avoinna Jeltsinin aikana länsimaisille tutkijoille vain jonkin aikaa (jolloin saatin tietoja ”Musta kommunismin kirja” varten, jonka kirjoittivat ranskalaiset sosialistit) ja tuskin myöskään länsivaltojen kaikkia sotilastietoja on paljastettu, ei ehkä paljasteta koskaan.
Mitä tule suomalaisten sotahulluuteen, lainausmerkkien kanssa tai ilman, varmaan sitäkin on ollut jonkin verran, mutta eiköhän se ole minimaalista verrattuna isoisten hommiin. Olemme olleet ja olemme edelleen pieni kansa.
Pieni kansa, joka on pitkään joutunut elämään kahden sotaisan valtion (siis ennenvanhaan) Ruotsin ja Venäjän välissä. – Ruotsissa oli sotaisia kuninkaita ja Venäjällä vähintään yhtä sotaisia kuninkaita/tsaareja.
On syytä ehkä muistaa, että Suomen suurin vihollinen on aina tullut idästä.
Suuren Pohjan sodan aikana (1713-1721) Venäjä miehitti Suomea 1713-1721.
Silloin suurin yksittäinen veriteko tapahtui Hailuodossa 29.9.1714, kun 200 kasakkaa tappoi yhdessä yössä noin 800 suomalaista, kirveillä. Lisäksi Suomen väestöä vangittiin laajasti orjatöihin Pietariin. Uusimpien tutkimusten mukaan jopa 20 000 suomalaista vietiin orjatöihin Venäjälle, myös lapsia. Naisia raiskattiin ja vietiin miehittäjien bordelleihin.
”Venäjän sotien aikana Turku joutui monen monituista kertaa vallatuksi ja hävitetyksi. – – Kerran venäläiset repivät kaikki Turun kivitalotkin kuljettaen tiilet mukanaan Pietariin. Monet Nevan kaupungin vanhimmista rakennuksista onkin muurattu turkulaisista aineksista. Pienen Aurajoen kivisillankin venäläiset repivät ja veivät mennessään. Kaiken käsiinsä saaman puutavaran he käyttivät kaleereihin, joilla kaupungin tiilet ja rakennuskivet kuljetettiin Pietariin.” (Lainaus kirjasta Edward Daniel Glarge ”Matka Suomen halki Pietariin 1799”, sivu 157.
Jos taas palataan nykyisempään aikaan, niin talvisodasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon. On sellaisiakin näkemyksiä että tavisota olisi voitu välttää. Minun historiakäsitykseni mukaan se olisi voitu välttää ainoastaan luovuttamalla Hangon alue Neuvostoliiton käyttöön. Samalla Suomi olisi ojentanut hopetatarjottimella itsenäisyytensä Neuvostoliitolle. – Saa olla eri mieltä.
Venäläisen historIantutkija Pavel Apotekin mukaan sota Suomea vastaan laadittiin jo maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa vuonna 1939.
1. On syytä ehkä muistaa, että Suomen suurin vihollinen on aina tullut idästä…..
2. Edward Daniel Glarge ”Matka Suomen halki Pietariin 1799”, sivu 157….
Lasse Kallo.
Noista kahdesta asiasta olisin ehkä hieman eri mieltä.
1. Mitenkäs tuo 30.vuotinen Ruotsin suuri ryöstösota Balttiaan, Tanskaan, Puolaan, Saksaan, … jne? Lähes viimeiseen suomalaiseen asti taisteltiin.
2. Suuri Pohjan sota päättyi 1721. Fiktiivinen matkakertomus n 80 vuotta myöhemmin; asiatiedot nyt eivät ehkä kovinkaan täydellisiä.
Kyllä Suomeen on aina hyökätty idästä, kas kun Suomi on kuulunut länteen Pähkinäsaaren rauhasta lähtien. Nykyisinikin Suomen armeija on olemassa 99% sen takia että olemme Venäjän naapuri. Valitettavasti Venäjä ei ole vieläkään muuttunut; jos se olisi demokraattinen valtio niin tilanne olisi huomattavasti parempi. Demokratiat kun eivät hyökkäile toistensa kimppuun.
”Suomalaisten vapaajoukkojen hyökkäykset Venäjälle ovat tunnettuja muidenkin historiantutkijoiden tutkimuksista.”
On tulkintakysymys, pidetäänkö Itä-Karjalaa ”Venäjänä”. Tokihan se oli kuulunut Venäjälle, niin kuin Suomikin jonkin aikaa, mutta väestö oli pääosin suomensukuista. Jopa Leninin hallitus myönsi asian, koska oli valmis liittämään alueen Suomeen jos punaiset olisivat voittaneet kansalaissodan.
”Kirjassa ei siitä puhuta, mutta rohkenen päätellä itse että Suomen ja Venäjän välinen Tarton rauha solmittiin ensi sijassa näiden hyökkäysten lopettamiseksi sisällissodan ja lukuisten ulkomaisten interventioiden heikentämälle Venäjälle. Suomen vuoden 1918 sisällissodan tapahtumat eivät olleet ollenkaan rauhanteon (pää)aihe.”
Rauha täytyi kuitenkin tehdä siksi, että Suomi katsoi olleensa sodassa Venäjää vastaan vuonna 1918. Samalla tietenkin varmistui se, ettei Suomi voi enää vaatia Itä-Karjalaa. Suomalaiset olisivat halunneet, että Itä-Karjalassa olisi järjestetty kansanäänestys kuulumisesta Suomeen tai Venäjään. Venäjä kuitenkin -mistähän syystä- esti sen ja perusti Itä-Karjalaan autonomisen alueen suomalaisen kommunistin Edward Gyllingin alaisuuteen. Myöhemmin sitten Stalin lopetti sen ja alkoi likvidoida suomalaisia. Itä-karjalaiset nousivat todellakin kapinaan vuonna 1921-22, mutta Venäjä kukisti sen. Monet pakenivat Itä-Karjalasta Suomeen.
”On tulkintakysymys, pidetäänkö Itä-Karjalaa ”Venäjänä”. Tokihan se oli kuulunut Venäjälle, niin kuin Suomikin jonkin aikaa, mutta väestö oli pääosin suomensukuista.”
Itä-Karjalan ja Suomen valtiollisen statuksen rinnastaminen edes osittain ontuu. Asiassa ei ole mitään tulkitsemisen varaa. Suomi oli kuulunut Venäjälle jonkin aikaa (100 vuotta ja risat) mutta Itä-Karjala on ollut osa ydinvenäjää aina s.o. se ei ole koskaan ollut osa mitään muuta valtakuntaa tai minkään asteisesti itsenäinen tai autonominenkaan kunnes vasta bolsevikkihallinnon aikana. Kielisukulaisuus ei lähentänyt sitä valtiollisesti Suomeen varsinkaan kun väestö itse mentaalisesti torjui suomalaiset maahantunkeutujat niin 1920-, kuin 1940-luvuillakin.
Mitenkäs se Lenin sitten oli sitä Suomeen liittämässä jos se oli ”ydinvenäjää”? Suomensukuisten kansojen rajat ovat Ruotsi ja Venäjä miekalla piirtäneet, mutta ei niissä ole kansan mielipidettä kysytty. Jos Itä-Karjalan väestö kerran torjui ajatuksen Suomeen liittymisestä niin Venäjähän olisi silloin voittanut kansanäänestyksen helposti, mutta eipä vaan uskaltanut sitä järjestää. Myös Venäjä antoi alueelle autonomian joksikin aikaa, ei se mitään ydinvenäjää siis ollut edes bolshevikkien mielestä.
Itäkarjalaiset olisivat kyllä mieluusti ottaneet apua Suomesta kapinansa aikana jos olisivat saaneet. Mikäs kapina se muuten oli jos ”ydinvenäjä” kapinoi Venäjää vastaan?
Historiansa perusteella, jonka määritteli Venäjän vallankäyttö, Itä-Karjala kuului Venäjään, mutta kansallisesti ja osin kulttuurisestikin sen olisi pitänyt kuulua Suomeen. Venäjään sitä yhdisti lähinnä vain ortodoksinen kirkko.
Jatkosodan jälkeenkään ei itäkarjalaisilta kysytty, mutta mikä olisi mahtanut olla lopputulos, jos olisivat saaneet itse päättää palatako Stalinin Venäjään vai liittyäkö Suomeen?
”mutta kansallisesti ja osin kulttuurisestikin sen olisi pitänyt kuulua Suomeen.”
Näinhän vapaajoukkoaktivistit ja muut Suur-Suomen tekijät ajattelivat ja yrittivät toimia maailmansotien välisenä aikana.
Mutta Itä-Karjalan väestö ei näin ajatellut eikä yrittänyt toimia. Kapinoivat kyllä ajoittain bolsevikkeja vastaan mutta eivät Suomeen liittyäkseen vaan itsemääräämisoikeutta saavuttaakseen.
Eikä näin ajatellut ja yrittänyt toimia valtaenemmistäö Suomen kansaa. Viena vapaaksi- intoilija Ilmari Kianto osallistui vapaajoukkoon joka hyökkäsi Vienen Karjalaan. Hän tuli takaisin ihanteensa sortuneena ja syvästi pettyneenä siihen että kansa siellä ei lainkaan ollut mukana suomalaisvapaajoukon hankkeessa vaan kävi ase kädessä sitä vastaan. Tästäkin kertoo dokumentoidusti po. kirja ”Villi Itä”.
Suur-Suomi pyrkimykset mm Itä-Karjalan vapaajoukkoretkineen olivat suomalaista kotikutoista mini-imperialismia.
Kun Suomi ajoi kansanäänestyksen järjestämistä asiasta, niin sehän olisi sitten ratkennut helposti. Venäjälle se vaan ei käynyt. Suomi myös yritti loppuun asti saada Itä-Karjalalle edes autonomian. Sellaista imperialismia se siis oli. Harvemmin sitä harjoitetaan niin että halutaan ”siirtomaalle” oikeus päättää itse mihin valtioon kuuluu tai vaaditaan itsemääräämisoikeutta. Lähikunnista Repola ja Porajärvi olivatkin jo liittyneet Suomeen mutta jäivät Venäjälle rauhan teossa.
Tässä on nyt tosiasialle kokonaan vieras lähtökohta. Aivan kuin olisi vallinnut jonkinlainen ”Itä-Karjalan kysymys”-ongelma, Aivan kuin Itä- Karjala olisi ollut pyrkimässä irti Venäjästä ja Suomen yhteyteen. Näinhän ei ollut. Itä-Karjalassa itsessään ei mitään tällaista pyrkimystä ollut. Ainoa jolla pyrkimys oli oli olivat Suomen kansassa pienenä vähemmistönä olleet Suur-Suomi intoilijat.
Suomalaisten taholta esitetty vaatimus kansanäänestyksestä Itä-Karjalassa oli Venäjän valtiolle esitettynä yhtä absurdi kuin jos sellainen esitettäisiin tänä päivänä Venäjän valtiolle Suomesta käsin. Että haluaisiko Itä-Karjala kuulua edelleen Venäjään vai liittyä Suomeen.
Euroopassa oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen monia kansallisia irredenta-kysymyksiä. Suur-Suomi-intoilijatkin yrittivät esittää Itä-Karjalan irredenta-alueena Suomeen nähden. Vaade ei menestynyt koska sillä ei ollut tukea sen paremmin Itä-Karjalassa kuin Suomessakaan eikä sisällissotaa käyvän Venäjän kummankaan osapuolen piirissä. Myös maailmansodan voittoisat ympärysvallat suhtautuivat tähän torjuvasti. Ne panivat toimeen joitakin kansanäänestyksiä eurooppalaisilla irredenta-alueilla, mutta eivät noteeranneet Itä-Karjalaa edes marginaalissa.
Suomella ja Itä-Karjalalla ei ollut kansallista eikä historiallista yhteyttä. Ei edes sellaista ajallisesti etäistä yhteyttä kuin Suomella ja Inkerinmaalla. Oli vain kielisukulaisuus – saman kaltainen kuin Suomella ja Virolla tai Unkarilla.
Itä-Karjalassa oli valtavan rikkaat metsävarat. He ilmoittivat suomalaisille vapaajoukkoretkikunnille tarvitsevansa luonnonrikkaudet itse eivätkä halunneet antaa niitä Suomelle.
Nuo uudemmat 20 – 30-lukujen historiaa, ovat melko hidasta luettavaa. E-kirjassa on helppoa lukemisen edistyessä tehdä kirjanmerkintöjä (vastaa fyysisessä kirjassa kirjan lehtien väliin laitettavaa erillistä paperiliuskaa).
Niin paljon ja monesti poikkeavat nämä nykytutkimukset esim minulle 66 – 67 vuosien sotahistorianopetuksesta peruskurssillani.
Nuo kirjavalintani teen lukemalla ensin ns ”takakansitiedot”, sitten kirja-arvostelut, mahdollisimman monet, ennen kuin ostan kirjan.
Hyvänä esimerkkinä tämä; Villi itä.
Nämä suomalaisten ( monia muitakin kansallisuuksia mukana), mm tapahtumat esim Narva – Petseri – Pajun kartano – Viljandi – Valga – Marienburg. Ei minulle näitä retkiä ihan näin opetettu.
Nytpä tiedän lisää ja samalla löytyi muidenkin tutkijoiden vastaavia tutkimuksia ja teoksia. Melkoinen asiakokonaisuus nämä Pohjan poikien retket.
Edward Daniel Clarken matkakirja ”Matka Suomen halki Pietariin 1799” ei ollut fiktiivinen. Clarke kuvaa varsin yksityiskohtaisesti vaikeaa meren ylitystä talvella Tukholmasta Ahvenanmaalle ja sieltä Turkuun.meren ylityksen aikana vuosisata vaihtui ja kirjoitettiin vuosi 1800. Turussa Clarke keskusteli mm. Henrik Gabriel Porthanin kanssa ja antaa kirjassan varsin myönteisen kuvan Porthanista. Kyseinen matkakirja päättyy Clarken kokemuksiin ja näkemyksiin Pietarista.
Clarke (1765-1822) oli englantilainen mineralogian professori ja tutkimusmatkailija. Vuonna 1799 Clarke teki matkan Ruotsin kautta Suomeen tarkoituksenaan matkustaa Pohjoiskalotille, mutta samana vuonna Pohjoiskalotille pyrkinyt Ciuseppe Acerbi voitti kilpajuoksun ja englantilainen kollega jäi hänen varjoonsa.
Clarke on kirjoittanut tästäkin matkastaan kirjan. Kirja on erittäin antoisa historiasta kiinnostuneille, minusta paljon antoisampi ja ajankuvauksissaan rikkaampi kuin ylimielisen italialaisen matkastaan kirjoittama kirja.
Vaikka Clarke oli nuori mies matkatessaan Tornio- ja Muoniojoke ylös venekyydillä kohti Pohjoiskalotia, hän sairastui ja joutui keskeyttämään matkan.
Clarke sai turvapaikan Enontekiön pappilasta. Oli hilla-aika ja papin rouva ja hänen tyttärensä keräsivät tuoreita hilloja, joita Clarkelle syötettiin kerman kanssa. Clarke oli luullut kuolevansa mutta parantui ihmeen nopeasti. Luettuani ko. kirjaa, päättelin että Clarkella oli ehkä keripukki. Niin tai näin, Clarke hävisi kilpajuoksun Pohjoiskalotille.
Myönnän, että kirja ei nyt aivan fiktiivinen ollut; mielenkiintoinen kylläkin.
kuitenkin, jos nyt yli 80 vuoden takaisia tietoja peilataan, silloisin tiedoin; sanoisin, nuo tiilien siirtelyt, proomujen rakentelut. Mistään en vastaavia tietoja ole osannut kohdata.
Kalle Pohjola:” – – Kuitenkin, jos nyt yli 80 vuoden takaisia tietoja peilataaan, silloisin tiedoin, sanoisin, nuo tiilien siirtelyt, proomujen rakentelut. Mistään en vastaavia tietoja ole osannut kohdata.”
Sama juttu. En ole itsekään missään muualla törmännyt samaan tietoon tai ”tietoon”, että venäläiset miehittäjät olisivat Ison vihan aikana ”repineet kaikki Turun kivitalotkin kuljettaen mukanaan Pietariin” kuin Edward D. Clarken matkakirjassa ”Matka Suomen halki Pietriin 1779”.
Kirjasta saa kuitenkin käsityksen, että tiedot olisivat peräisin Henrik G. Porthanilta, jonka kanssa Clarke sanoo keskustelleensa useammin kuin kerran.
Henrik Porthanhan (1739-1804) oli korkeasti oppinut mies, joka nimitettiin Suomen akatemian kirjastonhoitajaksi1772 ja vuonna 1777 kaunopuheisuuden professoriksi. – Clarce mainitsee kirjassaan, että Porthan puhui latinaa kuin äidinkieltään ja oli muutenkin varsin sivistynyt.
Ehkä Porthan oli pyytänyt poliittisista syistä (Suomihan oli tuolloinkin hankalassa välikädessä kahden sotaisan valtion välissä ( Anjalan liitto, eli upseerien kapina Ruotsin kuningasta Kustaa kolmatta vastaan oli vielä tuore juttu) Clarkea jättämään mainitsematta tietolähteen.
Lisäksi Turun suuressa palossa 1827 paloi Turun kirjastossa noin 40 000 kirjaa.
Kun noinkin vanhasta (1800) tiedosta/väitteestä on kysymys, ei voi olla täysin varma historillisesta totuudesta. – Tämmöistä englantilainen tutkimusmatkailija kuitenkin matkakirjassaan kertoo.
Kun avauksen kommenteissa mainittiin myös kirjan toisen tekijän taustoista niin linkkaan erään näkökulman siitä aiheesta:
https://www.paivanlehti.fi/suomi-ja-natsien-suunnittelema-juutalaisten-kansanmurha-liitetaan-taas-yhteen-valtiolta-yli-400-000-euroa-tutkijalle/
Valitettavaa desanttipuuhaa oman maineen saamiseksi.
Yleisradio puolestaan pitää saattaa käytännössä toimimaan julkisen laitoksen asemassa tasapuolisesti ja virheensä myöntäen.
Tässä mielessä ”sukupuolineutraali” Jokinen on pukki kaalimaassa ja väärässä tehtävässä.