Avaukseni aiheena on, ei elokuva, vaan kirja.
Kirjan luettuaan siitä voi monikin lukija muodostaa oman käsityksensä; mielestäni kirja on selkeästi pasifistinen, ei sotakirja.
Eilen uutisoinnissa kysyttiin neljältä suomalaiselta käsitystä kirjasta. Vanhin oli 78v, nuorimmat kaksi n 18 ja 17v. Yllättävän moni koki kirjan hieman tai täysin pasifistiseksi, puhtaasti sotakirjana sitä ei kokenut kukaan. Mielenkiintoinen toteamus, jota en ihan siltä kannalta ole tullut ajatelleeksi kuin vasta eilen.
Elokuvana oikeastaan jokainen versio antaa sotaelokuvan ilmeen.
Tänään siis lippu salkoon, Tuntematonta sotilasta en ole vuosiin katsonut enkä katso tänäänkään.
Aika paljon riippuu siitä, miten tuon pasifistinen haluaa tulkita. Voisihan se pahimmillaan olla vaikka nationalistinen, juuri näistä syistä minä en halua näitä vieraita tulkintoja käyttää.
Mitä kirjan ja elokuvan tulkintoihin tulee, niin elokuva ei koskaan vastaa kirjan luomaa mielikuvaa. Minulla parhaimmillaan kirjan luoma mielikuva Papillonista oli suuri pettymys elokuvana. Sama se hiukan on Tuntemattoman suhteen.
Tuo pasifismi on melkoisen laaja termi; pasifismi kyllä hyväksyy puolustussodan mutta sellaisiakin pasifismin suun tauksia on, jotka tuomitsevat kaiken väkivallan, myöskin esim poliisin voimakeinot. Sellaista ääriajattelua en ymmärrä. Maanpuolustus on ehdottoman hyväksyttävää ja välttämättömyys itsenäiselle maalle.
Pasifismi tarkoittaa mm rauhanaatetta mutta se ei ole kokonaisuus.
Nationalismi on pahimmillaan kansalliskiihkoa, kansallista ylemmyydentuntoa, politiikankin väline.
Minun piti eilisiltana katsellaTuntemattoman kolmas elokuvaversio, en vaan päässyt kovinkaan pitkälle, kun suljin telkkarin. Ei se vastannut sitä Linnan ja Laineen luomaa mielikuvaa.
Samaa mieltä kyllä taipuisin olemaan. Tätä viimeisintä en ole katsonut, ainut versio on tuo Mollbergin ketsuppiversio, jonka näistä muista olen katsonut.
Toki siitä on jo aikaa kun olen viimeksi Tuntemattoman lukenut, mutta en sitä kyllä suoranaisesti pasifistisena osaa pitää, mutta en myöskään nationalistisena, jonka Pentti nosti esille ja ehkä kirjassa onkin vivahteita molemmista.
Olisi mielenkintoista tietää 17 ja 18 vuotiaiden vastaajien taustoista ja historian tuntemuksesta enemmän, verrattain nuoria ovat joka tapauksessa arvioimaan niinkin monitulkintaista kirjaa kuin Tuntematon sotilas.
Onhan se niinkin, että sukupolvien nuorentuessa suhtautuminen niin Tuntemattomaan sotilaaseen kuin koko sotaan muokkauttuu, joka on enemmän kuin ymmärrettävää. Jo pelkästään se miten nuorempien ikäluokkien, sanoisinko henkilökohtainen kosketuspinta asiaan on yhä ohuempi, jos sitä on ollenkaan, kun ei ole isovanhempia, saati sitten vanhempia, jotka ovat kokeneet sodan koettelemuksen henkilökohtaisesti.
Mielenkiintoista tuossa nelikossa oli katsantokanta, että kirja on ensisijassa pasifistinen, sodanvastainen. Näin päättelivät nämä kaksi nuorintakin.
Oli muuten kiinnostavaa lukea, että näin nuoretkin osoittivat mielestäni varsin kypsiä ajatuksia Linnan teoksesta.
Linnan Tuntematon Sotilas on Paavolaisen Synkästä Yksinpuhelusta vahvasti vaikutteita saanut taiteellinen romaani siinä missä Yksinpuhelu on pitkä essee. Ne ovat rinnakkaisteoksia. Kumpikin kirjoittaja oli kokenut sodan todellisuuden reaalisella tasolla (Paavolainenkin vaikka olikin päämajan upseeri). Kumpaakin idealismin sokaisema aikalaisarvostelu syytti tämän todellisuuden vääristämisestä. Tuntematon mursi taiteen voimalla ”kirkonkylämentaliteetin” (Paavolaisen lanseeraama termi) kahlehtimisyritukset. Yksinpuhelu onnistuttiin vaientamaan, mutta ei pysyvästi. Älyllisesti se on tehnyt ja tekee hitaasti uutta tulemistaan. Taideteos vaikuttaa pinnan yläpuolella – essee pinnan alla.
Elokuvana Laineen versio ainoa paras. Kirjana vielä parempi.
Mielipiteitä on monia. Yhden tuttavani mielestä Linnan kirja on roskaromaani, kun siinä kuulemma muunmuassa solvattiin lottia.
Linna solvasi lottia, koska eräs lotta ei suostunut hänen tyttöystäväkseen.
Edvin Laine kertoi elokuvansa leikkausvaiheessa silloin laboratoriossa sattumalta tapaamalleen aloittelevalle elokuvamiehelle Jörn Donnerille olevansa surullinen siitä elokuvaan jo kuvatusta sisällöstä jonka joutui leikkaamaan pois jotta elokuva voitaisiin julkaista. Donnerin kertoman mukaan Laine oli näyttänyt hänelle leikattua sisältöä. Ns. yleinen mielipide – oletettu sellainen – siis vaati elokuvalta vesityksiä Linnan tekstiin. Todennäköisesti tämä ”yleinen mielipide” oli elokuvan tuottaja T.J.Särkkä joka pelkäsi liian radikaalin elokuvan kärsivän kaupallisesti. Donnerkaan ei ole kertonut mitä kaikkea Laine leikkasi elokuvastaan pois. Emme koskaan saa sitä tietää. Ehkä juuri siinä hävisivät lotta Kotilaisen ja eversti Karjulan hahmot. Lehdon itsemurha sai rimaa hipoen jäädä mutta Lammion suorittama Honkajoen kuulustelu ei.
Laine oli kyllä itsekin taipuvainen pyöristelemään särmiä. Tämä näkyy hänen Niskavuori-elokuvistaan. Vielä vuonna 1957 hän niistä viimeisessä, Niskavuori taistelee, muutti Hella Wuolijoen tarinaa mm. siten että Aarne sodan aikana pakenee viranomaisia Helsingistä Niskavuorelle sellaisesta naurettavasta syystä että oli joutunut virkavallan kanssa kahnaukseen rikottuaan pommituksen aikana väestönsuojelumääräyksiä. Wuolijoen tarinassa Aarne oli poliittinen aseistakieltäytyjä samaan tapaan kuin Arvo Turtiainen ja Raoul Palmgren. Tätä Laine – ja Särkkä – eivät uskaltaneet taloudellisista syistä sanoa vielä vuonna 1957.
Edwin Laineen versio Tuntemattomasta on edelleen paras ja taitaa sellaisena pysyä. Mollbergin verimessu olisi voinut jäädä filmaamatta.
Katsoin eilen illalla Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman toisen kerran ja nyt siitä sai paremman vaikutelman kuin ensimmäisellä kerralla. Louhimies on mielestäni poikennut liikaa romaanista, esimerkiksi Rokan lomallakäynnit kotonaan (toki se toi inhmillisiä piirteitä sodan keskelle, mutta kuitenkin) sekä Hietasen ja Veruskan muhinointi sängyssä. Romaanissa Hietasen ja Veran mieltymys toisiinsa ei edennyt ystävyyttä pitemmälle. Louhimiehen olisi pitänyt pitäytyä siinä.
Jotenkin Louhimiehen versiosta jäi vaisu tuntuma mieleen. Aivan kuin filmistä olisi puuttunut jotain, en osaa määritellä mitä. Ehkä tämä tuntumani johtuu Edwin Laineen Tuntemattoman mieleeni jättämästä kokemuskentästä, joka saa minut vertaamaan sekä Mollbergin että Louhimiehen filmejä siihen halusin tai en.
Linnan Tuntematon on sotaromaani, joka kuvaa miesten maailmaa äärimmäisissä olosuhteissa, eli sodassa ja korsuissa, joissa asemasodankin aikana kuolema on aina vaanimassa ja täit syövät ja maailma vihaa.
Ehkä romaani on jossain määrin myös pasifistinen, mikäpä sotakirja, siis hyvä sellainen, ei osaltaan sellainen olisi. Minusta se on hyvä romaani, jota on tulkittu ja anlysoitu ilman minuakin tarpeeksi, ja josta Linna olisi voinut jättää lottien halventamisen pois.
Olen kuullut/lukenut, että amerikkalaiset eivät olisi juurikaan arvostaneet englanniksi 2015 käännettyä Tuntematonta (ensimmäinen käännös on ilmestynyt 1957 ja se on surkea). Tätä tuorempaa käännöstä kirjallisuusarvostelijat ovat moittineet kliseiseksi. Minusta se ei kiliseinen, ei ainakaan haitaksi asti. Epäilen, ettei tämä Linnan romaanin uudempikaan englanninos tee oikeutta Linnan testille.
Kuuntelin radiohaastattelua jossa tuntemattomia elokuvia vertailtiin. Yksi hauska huomio oli, että viimeisin on ainoa, joka on tehty ilman että itärajan takaa määrätään mitä leffassa saa, ei saa ja pitää olla.
Olisipa mielenkiintoista tietää kuka tuommoisen möläyksen on suustaan päästänyt. Vai, että Tehtaankadulta olisi Edvin Lainetta ohjeistettu elokuvan teossa. En usko enkä koskaan moista ole kuullut, huolimatta siitä, että sodasta oli vain n 10 vuotta aikaa.