No, nyt oli aivan pakko tehdä tämmöinen avaus.
Minulle, ”koiraihmisenä” kissat ovat olleet aiemmin aivan yhdentekeviä.
Käsitykseni mukaan pikkulintuja jahtaavia, omahyväisiä, itsenäisiä lemmikkejä kylläkin.
Nyt kun muutaman vuoden ja varsinkin Mokan poismentyä ja meille aluksi kolmisen vuotta sitten asemoitunut Mirri; vieläkään en edes tiedä, kenen kissa. Tulee pihaan kun siltä tuntuu, syö tarjotun ruuan; väistää meidän kanojamme, ei jahtaa pikkulintuja mutta äärimmäisen arka ja varovainen.
No, sitten tuli kesällä pihapiiriin pieni kissanpentu, leimautui minuun oitis.
Oli aluksi varsin kiinnostunut pikkulinnuista, yritti jahdatakkin.
Nyt sitten kuukausien myötä onkin oppinut Mirriltä, että linnut ovat ”rauhoitettuja”; tyypillinen vanhemmalta lajieläimeltä pikkuhiljaa opittu mallioppimisen kautta kehittynyt käyttäytyminen.
Nyt sitten Mirrikin on alkanut leimautua minuun, antaa kyllä Pikkumirrillekkin tilaa elämiseen, ei ole despootti.
Minä kun luulin edes jotain tietäväni kissoista, lopputulema, en mitään.
Kaiken kaikkiaankin, nämä kaksi kissaa ovat tarjonneet minulle lemmikkieläinkaipuuseeni enemmän kuin balsamia.
Katsotaan mitä jatkossa.
Nuot pienet eläimet on ihmiselle suurin rikkaus kun saat niihin luoton olet saanut itsellesi lahjan joka seuraa sinua terv tepivaari
Se on juuri noin kun Tepi kirjoitti.
Aika jyrkän käännöksen Mirri on tehnyt käyttäytymismallillaan, ei se kovinkaan helppoa ollut tuo Mirrin luottamuksen voittaminen, toisaalta taas tuo Pikkumirri, joka oli elämänalkunsa ollut todennäköisesti vailla ihmiskontakteja ja todennäköisesti jatkuvasti nälissään.
Henkilökohtainen kontakti ja hyvää ravintoa, saivat kehittyvässä pennussa ihmeitä aikaan.
Lisäsin artikkelikuvan; kiinnittäkääpä huomiota Pikkumirrin kiiltävään karvaan.
Sitten tuo harmooninen yhteisruokailu; ei kumpikaan käytä väkivaltaa saadakseen enemmän. Kumpikin syö osansa, tietäen, että kyllä se ukko sitten lisää tuo.
Olisikohan meillä ihmisillä oppimisen paikka?
Niin ja kuva on otettu aamuhämärissä klo 7.05.